Esipuhe

Pilkahduksia ‘Abdu’l-Bahán elämästä ei ole elämäkerta, vaan kokoelma innostavia tarinoita bahá’í-elämästä, josta ‘Abdu’l-Bahá oli esimerkki. ‘Abdu’l-Bahá oli Bahá’u’lláhin, bahá’í-uskon perustajan, poika ja Hänen opetustensa täydellinen esimerkki. Hänen sanansa ja tekonsa olivat täydellisessä sopusoinnussa. Hänen elämänsä – kun se tunnetaan – auttaa rohkaisemaan ja vahvistamaan Häntä ihailevia, nuoria ja vanhoja, kun he koettavat päivittäin seurata Hänen antamaansa esimerkkiä. Juuri tätä esimerkkiä kohti Hän kutsui bahá’íta sanoessaan: ”– – johdattakaa ihmisiä ja opettakaa heitä olemaan kuin ‘Abdu’l-Bahá. Astukaa 'Abdu’l-Bahán jalanjälkiä.”¹

Monet syyt pakottivat minut kirjoittamaan tämän kirjan. Olin kauan ajatellut, että tarvittiin suppeahko teos, joka valottaisi ‘Abdu’l-Bahán luonnetta eri puolilta. Näytti siltä, että tämän voisi parhaiten tehdä palauttamalla mieleen tapahtumia Hänen elämästään. Kertomalla, esimerkiksi, miten Hän oli antelias on mielekkäämpää, kuin vain todeta Hänen olleen antelias. Mietiskelemällä Hänen onnellista, käytännöllistä ja silti hurskasta elämäntapaansa, voimme löytää suurempaa tyydytystä omassa elämässämme, ja täyttää nykypäivän henkisen tyhjiön merkityksellä, varmuudella ja ilolla. Todellakin, mitä nopeammin löydämme totuuden elämän tarkoituksesta, sitä nopeammin pääsemme elämään todellista elämää. Me kaikki – lapset, nuoret ja aikuiset – tarvitsemme sankarihahmon, esimerkillisen ihmisen, joka on jäljittelemisen arvoinen. ‘Abdu’l-Bahá täyttää tuon esimerkin tarpeen parhaiten.

‘Abdu’l-Bahán elämästä kertovia tarinoita kaivataan kiihkeästi. Yleensä ihmiset nauttivat tarinoista. Mutta bahá’í-tarinat ovat osa valtavan laajaa kirjallisuutta, joka on yli sata vuotta vanhaa, ja monet näistä julkaisuista eivät enää ole saatavilla. Koska minulla oli käytettävissäni useita noista vanhoista kirjoista englanniksi, kiinnostuin tietenkin tuomaan yksiin kansiin kokoelman näitä mielenkiintoisia tapahtumia. Ne on esitetty pelkistetyssä muodossa, ne eivät ole ajallisessa järjestyksessä, ja niissä ei ole paljonkaan yksityiskohtaista tietoa päähenkilön elämästä.

Shoghi Effendi, bahá’í-uskon Suojelija, neuvoi amerikkalaisia bahá’íta muistamaan, miten Mestari eli: ”Muistakoot he pelottomina ja päättäväisinä ‘Abdu’l-Bahán esimerkin ja käytöksen Hänen ollessaan vielä heidän keskellään. Muistakoot he Hänen rohkeutensa, Hänen aidon rakkautensa, Hänen epävirallisen ja muita erottelemattoman toveruutensa, miten Hän oli kritisoinnin suhteen halveksiva ja kärsimätön, vaikka näitä tunteita hillitsivätkin Hänen hienotunteisuutensa ja viisautensa. Palauttakoot he mieliin ja estäkööt jäämästä unohduksiin muiston noista unohtumattomista ja historiallisista tapahtumista ja tilanteista, jolloin Hän niin mieleenpainuvasti osoitti tarkkaa oikeudentajua, luontevaa myötätuntoa sorrettuja kohtaan, Hänen aina läsnä olevaa tietoisuuttaan ihmisrodun ykseydestä, ylitsevuotavaa rakkauttaan ihmiskuntaan kuuluvia kohtaan ja suuttumuksensa niitä kohtaan, jotka uskalsivat pitää pilkkanaan Hänen toiveitaan, ivata Hänen menettelytapojaan, uhmata Hänen periaatteitaan tai mitätöidä Hänen tekojaan.”²

Myöhemmin vuonna 1966 Yleismaailmallinen Oikeusneuvosto kutsui erityisesti bahá’í-nuoria ”kehittämään luonnettaan Mestarin esimerkin mukaiseksi – –.”³ Noin kolme vuotta myöhemmin tuo korkea hallintoelin kirjoitti maailman bahá’ílle näin: ”Tarkastellessamme Mestarin jumalallista esimerkkiä voimme hyvinkin nähdä, että Hänen elämänsä ja tekonsa eivät virinneet omanvoitonpyynnistä, vaan ne olivat väistämättömiä ja luontevia ilmauksia Hänen sisäisestä olemuksestaan. Me tulemme toimimaan samalla tavalla Hänen esimerkkinsä mukaisesti vain siinä määrin, kuin sisäinen henkemme – kasvaessaan ja kypsyessään rukouksen ja opetusten noudattamisen antamasta voimasta – tulee asenteidemme ja toimintamme alkulähteeksi.”⁴ Vuonna 1974 kehotti Yleismaailmallinen Oikeusneuvosto ”maailmanlaajuista bahá’í-yhteisöä kehittämään selvästi erottuvia bahá’í-ominaisuuksia – –.”⁵ Näitä ominaisuuksia Mestarilla oli runsain mitoin.

”Ymmärtäessään ‘Abdu’l-Bahán esimerkikseen tai ’jokaisen bahá’í-ihanteen ruumiillistumaksi’ pystyvät sekä aikuiset että lapset hyvin nopeasti ymmärtämään bahá’í-lait ja kehittämään sisäistä haluaan noudattaa niitä. Varsinkin lapsille ovat erityisen tärkeitä ne tarinat, jotka kertovat, miten Hän eli bahá’í-elämää ja oli uskollinen liitolle. Jos sinun on koskaan vaikea päättää, kuinka käyttäytyä jossakin tietyssä tilanteessa, mieti hetken aikaa ja kysy sitten: ”Mitähän Mestari olisi tehnyt?”⁶ Näin neuvoi tohtori Daniel Jordan.

Tarinoiden tärkeys on siis ilmeistä. Niiden henki tuskin koskaan johtaa harhaan. Jos tarinat ovat harhaan johtavia, se saattaa johtua jostakin pienestä yksityiskohdasta. Täytyy myöntää, että tarinoiden todenmukaisuuden ongelma on koko ajan läsnä. Lähdeviitteet voivat auttaa lukijaa päättelemään, onko tarina tosi vai kuuluuko se niin sanottujen ”pyhiinvaeltajien muistojen” joukkoon. Ne ovat ”vain yksittäisten ihmisten omia vaikutelmia Mestarin sanoista.”⁷ Tiedetään hyvin, että kaksi ihmistä saattavat kertoa saman tapahtuman täysin eri tavalla. Myös aika saattaa hämärtää tapahtumien yksityiskohtia. Mutta koska ‘Abdu’l-Bahá on ihmiselle esimerkki tuleviksi sadoiksi vuosiksi, on hyvin tärkeää tietää, miten Hän eli. Kirjoittamalla tallennettu tarina säilyttää alkuperäisen muotonsa varmemmin kuin sanallisesti sukupolvelta toiselle kerrottu tarina. Jos jokin kertomus herättää lukijassa kiinnostusta tai jotkut lainaukset näyttävät kuuluvan johonkin laajempaan kokonaisuuteen, saattavat teoksen lähdeviitteet avata ovia syvällisemmälle ymmärtämiselle.

Muitakin ongelmia olemme huomanneet. Milloin lopettaa innokas lisätiedon etsiminen ja aloittaa väsyttävämpi kirjoitustyö? Valtameri on laaja, helmiä on lukuisia. Miten valita kaikkein kauneimmat? Merkityksellisimmät? Piti kuitenkin aloittaa, kun vielä oli aikaa.

Tekstiä on pitänyt jonkin verran muotoilla ja karsia. Tämä johtuu oikeinkirjoituksen yhdenmukaistamisesta ja persiankielisten nimien kirjoittamisesta toisella kirjoitustavalla. Tätä on tehty varhaisimmista bahá’í-julkaisuista saakka. Myös persoonapronomineja kirjoitettiin isolla alkukirjaimella, kun viitattiin Bahá’u’lláhiin tai ‘Abdu’l-Baháan. Paikoittain näin ei kuitenkaan ole, koska en katsonut olevani vapaa muuttamaan kaikkia alkuperäisiä tekstejä liikaa.

Teos kaipasi jotakin järjestelytapaa. Päätin kuvata ‘Abdu’l-Bahán luonteenpiirteitä jaottelemalla ne kolmen pääotsikon alle eli Hänen puhdas sydämensä, Hänen hyväntahtoinen sydämensä ja Hänen säteilevä sydämensä. Tämä ajatus syntyi Bahá’u’lláhin ensimmäisestä arabiankielisestä Kätketystä Sanasta: ”Ensimmäinen neuvoni on tämä. Olkoon sinulla puhdas, hyväntahtoinen ja säteilevä sydän, että osanasi olisi ikiaikainen valtakunta, katoamaton ja ikuinen.” Voihan olla, että jokin tarina sopisikin jonkun toisen otsikon alle. Hänhän saattaa osoittaa armeliaisuutta, mutta samalla myös anteliaisuutta. Tarinoiden otsikot lomittuvat toisiinsa – mutta jokainen tarina piti laittaa johonkin. Tärkeää on se, että Hän eli niin kuin opetti ja niin tehdessään näytti meille, miten tehdä samoin.

Kirjoittajan oma riittämättömyyden tunne olisi hyvinkin voinut turhauttaa ja aiheuttaa täydellisen epäonnistumisen. Mutta eikö ‘Abdu’l-Bahá itse olekin sanonut meille, että emme saa miettiä omia heikkouksiamme. ”Älä katso omaa heikkouttasi – –”⁸, Hän neuvoi. Onhan suorastaan röyhkeää ja jopa mahdotonta kenenkään ihmisen juuri oikealla tavalla katsoa kuvaavansa ‘Abdu’l-Bahán aseman henkistä neroutta.

Levittäköön tämä pieni kirja kuitenkin taivaallisia sulotuoksuja. Palvelkoon se kokoelmana, josta saamme helposti luettavaksemme tarinoita kalliisti rakastetusta Mestarista, ‘Abdu’l-Bahásta. Ja kiihdyttäköön se vahvasti hartaan oppilaan henkistä nälkää, jotta hän hakisi lisää tietoa runsaasta ja rikkaasta bahá’í-kirjallisuudesta. Auttakoon se myös vilpitöntä bahá’íta, sekä nuorta että vanhaa, hänen kohdatessaan hämmentäviä tilanteita. Hän voi silloin kysyä: ”Mitä ‘Abdu’l-Bahá tekisi?” ja keksiä vastauksen. Kun nämä toiveet toteutuvat, tämä kirja täyttää tarkoituksensa – tuoda Mestari jokapäiväiseen elämäämme ja innostaa meitä seuraamaan Hänen esimerkkiään Hänen ”jumalallisessa elämäntaidossaan.”

Rakastan syvästi ‘Abdu’l-Baháa. Hän siunasi sisartani, Margaret K. Ruhea ja minua, kun Hän ilmaisi rukouksen meitä varten silloin, kun vanhempamme herra ja rouva Kuntz olivat pyhiinvaellusmatkalla vuonna 1921. Hän toivoi meidän varttuvan ”bahá’í-kasvatuksen äitihelmessä.”⁹ Tämä kasvatus antoi sekä iloa että merkitystä elämäämme. Toivon sydämestäni, että tämä vaatimaton teos auttaa meitä kaikkia ponnisteluissamme kasvattaa bahá’í-ihanteita itsessämme ja toisissa.

Olen hyvin kiitollinen äidilleni Anna Kuntzille, joka johdatti minut henkiseen heräämiseen. Arvostan myös suuresti sitä, että mieheni John rohkaisi minua jatkamaan tämän kirjan kirjoittamista ja teki sen minulle myös mahdolliseksi. Haluan kiittää myös Jeremy Foxia ja Marion Hofmania asiantuntevasta avusta kirjan toimitustyössä.

Kirjassa lainatut teokset, niiden kirjoittajat ja julkaisijat ovat lähdeluettelossa ja kirjallisuusluettelossa, ja haluan ilmaista kiitollisuuteni niille, jotka sallivat niiden käytön. Ilman näitä lukuisia lähteitä – julkaisuja ja henkilöitä – tätä kirjaa ei olisi koskaan kirjoitettu. Olen syvästi kiitollinen niille monille, jotka antoivat aikaansa ja välittämistään kirjataksemme muistiin tuleville sukupolville heidän henkilökohtaiset kokemuksensa.

Annamarie K. Honnold

Swarthmore, Pennsylvania

1982

Osa I: Hänen puhdas sydämensä

Nykyään kaikista tehtävistä kiireellisin on luonteen puhdistaminen, moraalikäsitysten uudistaminen, käytöksen oikaiseminen.¹⁰

Puhdas sydän on sellainen, jossa ei ole itsekkyyttä. Olla epäitsekäs on olla puhdas.¹¹

Epäitsekkyys

1
Wandsworthin vankilassa Mestari, ‘Abdu’l-Bahá, kirjoitti vieraskirjaan: ”Kaikkein suurin vankila on oman itsen vankila.”¹²

2
Ihmiset sanoivat ‘Abdu’l-Bahálle, olevansa iloisia siitä, että Hän nyt oli vapaa. ‘Abdu’l-Bahá vastasi.

”Vapaus ei ole sidoksissa paikkaan, vaan olotilaan. Olin onnellinen siinä vankilassa, koska nuo päivät kuluivat palvelun polulla.” ”Minulle vankila oli vapautta.” ”Huolet ovat minulle lepoa.” ”Kuolema on elämää.” ”Olla halveksittuna on kunnia.” ”Siksi olin täynnä onnea koko tuon vankeusajan. Kun ihminen vapautuu oman itsensä vankilasta, se on todellakin vapautta! Sillä oma itse on suurin vankila. Siitä vapauduttuaan ei voi koskaan olla vankina. Vasta sitten, kun ihminen hyväksyy vakavia vastoinkäymisiä, ei vain laimeasti kohtaloonsa tyytyen, vaan olemukseltaan säteilevänä, voi hän saavuttaa tuon vapauden.”¹³

3
Kerran ‘Abdu’l-Bahálta kysyttiin, mikä on saatana? Hän vastasi kahdella sanalla: ”Sinnikäs itsekkyys.”¹⁴

4
New Yorkilaisen Globe-lehden toimittajan vieraillessa ‘Abdu’l-Bahán luona Haifassa sai toimittaja Häneltä tällaisen viestin: ”Kertokaa seuraajilleni, että heillä ei ole mitään vihollista, jota pelätä, eikä ketään vihamiehiä, joita vihata. Ihmisen ainoa vihollinen on hän itse.”¹⁵

5
‘Abdu’l-Bahá sanoi näin itsekkyydestä: ”Itserakkaus on kummallinen ominaisuus ja tuhoaa monia vahvoja sieluja tässä maailmassa. Jos ihmisellä olisi kaikki hyvät ominaisuudet, mutta hän olisi itsekäs, kaikki muut hyveet haalistuvat ja häviävät ja lopulta tuo ihminen kehittyy huonommaksi.”¹⁶

6
Yksikön ensimmäinen persoona hiipi harvoin Mestarin puheeseen. Kerran Hän kertoi eräälle ystäväjoukolle New Yorkissa, että sanat, kuten ”minä” ja ”minua” ja ”minun” pidettäisiin tulevaisuudessa alhaisina.¹⁷

7
Vuonna 1914 The Christian Commonwealth-lehti kirjoitti ‘Abdu’l-Bahásta ylistävästi: ”On hienoa nähdä tuon palvotun Bahá’í-johtajan arvonantoa herättävä hahmo kulkemassa kapeita katuja pitkin Akkossa, jossa Hän eli neljäkymmentä vuotta poliittisena vankina, ja huomata miten syvästi kunnioittaen Häntä tervehtivät turkkilaiset viranomaiset ja varuskunnan upseerit aina kuvernööristä alaspäin. He vierailevat jatkuvasti Hänen luonaan ja kuuntelevat mitä tarkimmin Hänen sanojaan. Mestari ei opeta uskontoaan Syyriassa, kuten Hän opetti länsimaissa¹⁸, mutta Hän kulkee tehden hyvää, ja niin muhamettilaiset, kuin kristitytkin saavat osansa Hänen hyväntekeväisyydestään. Hän tekee työtä aamun sarastuksesta usein puoliyöhön huolimatta heikosta terveydestään, eikä koskaan säästä itseään, jos jokin vääryys pitää oikaista tai jonkun kärsimystä pitää lieventää. Kristityille, jotka katsovat ‘Abdu’l-Baháa puolueettomin ja myötämielisin silmin, hänen ihmeellinen ja epäitsekäs elämänsä muistuttaa heitä varmasti siitä elämästä, jonka murheellisen lopun Golgatalla koko kristikunta muistaa.¹⁹

8
Kaksi pyhiinvaeltajaa oli Mestarin lounaspöydän ääressä eräänä päivänä vuonna 1908. Hän kysyi heiltä olivatko he iloisia siitä, että olivat Akkossa, ja olivatko he onnellisia. He vastasivat, että he olivat hyvin iloisia siitä, että olivat Hänen seurassaan, mutta onnettomia ajatellessaan omia vikojaan. ”Älkää ajatelko itseänne,” Hän sanoi, ”vaan ajatelkaa Jumalan armoa. Se tekee teidät aina onnellisiksi.” Sitten Hän viittasi hymyillen erääseen arabialaiseen sanontaan riikinkukosta. Kukko on tyytyväinen, koska se ei koskaan katso jalkojaan, jotka ovat hyvin rumat, mutta aina höyheniään, jotka ovat hyvin kauniit.”²⁰

9
Vain Mestari, joka oli tietoinen siitä asemasta, jonka Bahá’u’lláh oli Hänelle antanut, saattoi sanoa, kuten Hän sanoi: ”Katso minua, seuraa minua, ole kuin minä. Älä ajattele itseäsi tai elämääsi, saatko syödäksesi tai saatko nukkua, elätkö mukavasti, voitko hyvin tai oletko sairas, oletko ystävien vai vihollisten keskellä, saatko osaksesi kiitosta vai syytöksiä, mistään näistä asioista sinun ei tule välittää ollenkaan. Katso minua, ole kuin minä. Teidän tulee kuolla itsellenne ja maailmalle, ja sitten synnytte uudestaan ja astutte sisälle taivasten valtakuntaan. Katso kynttilää, kuinka se antaa valoaan. Se nyyhkyttää elämänsä loppuun pisara pisaralta antaakseen valoaan.”²¹

10
Mestarin elämä keskittyi Jumalaan, ei Häneen itseensä. Että täyttäisi Jumalan tahdon ja olisi Hänen palvelijansa oli Mestarille tärkeää. Hän ei pitänyt itsestään otetuista valokuvista ja salli ne vain tehdäkseen ystävät tyytyväisiksi. ”Otattaa kuva itsestään on persoonallisuuden painottamista. Se on pelkkä lamppu ja se ei ole tärkeä. Vain tulella, joka palaa lampun sisällä, on todella merkitystä.”²²

11
‘Abdu’l-Bahá ei pelännyt hiljaisuutta. Hän tunsi sen voiman. Howard Colby Ives on muistellut: ”Kysyjälle Hän vastasi ensin hiljaisuudella – ulkonaisella hiljaisuudella. Hän rohkaisi aina toista puhumaan ja itse Hän kuunteli. Tilanne ei koskaan ollut sellainen kuumeisen jännittynyt ja rauhaton, jota usein kohtaa. Sellaisessa tilanteessa näkyy vain selvästi, että kuuntelijalla on vastaus valmiina, ja hän vastaakin heti tilaisuuden tullen.”²³

Ives kertoi sitten viehättävän tarinan eräästä toisesta Unitaristikirkon papista²⁴, joka haastatteli ‘Abdu’l-Baháa bahá’í-uskoa käsittelevää artikkelia varten. Hänen kysymyksensä olivat pitkiä. Mestari kuunteli järkähtämättömän tarkkaavaisesti vastaten useimmiten vain lyhyillä vastauksilla, mutta levollisesti ja kiinnostuneena. Suuri ymmärtävä rakkaus huokui Hänestä pappia kohtaan. Ives puolestaan tuli kärsimät-tömäksi, mutta Mestari ei. Hänen vierastaan tuli kuulla tarkasti. Kun kysyjä lopulta piti tauon ‘Abdu’l-Bahá puhui pienen hiljaisuuden jälkeen hänelle viisaasti ja rakastavasti, kutsuen häntä ”rakkaaksi pojakseen.” Viiden minuutin kuluttua papista oli tullut nöyrä ainakin hetkeksi, ja opetuslapsi Hänen jalkainsa juureen. Sitten ‘Abdu’l-Bahá nousi, syleili tuota tohtoria lempeästi ja johdatti hänet ovea kohti. Kynnyksellä Hän pysähtyi. Hän oli huomannut suuren kimpun amerikkalaisia, kauniita ruusuja. Ääneen nauraen Hän kumartui, kokosi koko kimpun käsivarsilleen ja asetti ne kaikki vieraansa käsivarsille. Ives kertoi, ettei koskaan unohtaisi tuota pyöreää, harmaata päätä ja silmälaseja noiden kauniiden kukkien yläpuolella. Pappi oli yllättynyt, säteilevä, hyvin nöyrä ja perinpohjin muuttunut.²⁵

12
Eräänä päivänä ‘Abdu’l-Bahá oli menossa Akkosta Haifaan ja pyysi saada paikan postivaunuissa. Ajuri oli yllättynyt ja sanoi: ”Teidän Ylhäisyytenne totta kai haluaa matkustaa yksityisvaunussa.” ”En”, vastasi Mestari. Kun Hän yhä oli vaunuissa Haifassa onneton kalastajanainen tuli Hänen luokseen. Koko päivänä hän ei ollut saanut lainkaan saalista ja nyt hänen pitäisi palata nälkäisen perheensä luo. Mestari antoi hänelle viisi frangia, palasi sitten ajurin luo sanoen: ”Nyt näet syyn, miksi en tullut yksityisellä vaunulla. Miksi minä matkustaisin ylellisesti, kun niin monet näkevät nälkää?”²⁶

13
‘Abdu’l-Bahán ollessa viimeisiä päiviä Amerikassa bahá’ít olivat innokkaita osoittamaan Hänelle rakkauttaan ja kiitollisuuttaan rahalahjoituksin, mutta niistä Hän kieltäytyi. ”Olen mielissäni teidän palvelustanne,” Hän sanoi heille. ”Ja olen kiitollinen kaikesta, mitä olette tehneet hyväkseni. Nyt olette tuoneet lahjoja perheeni jäsenille. Ne ovat hyväksyttäviä, mutta paras lahja kaikista on Jumalan rakkaus, joka pysyy tallessa sydänten aarrekammioissa. Maalliset lahjat säilyvät aikansa, mutta se säilyy ikuisesti. Näitä lahjoja varten on oltava lipastoja ja hyllyjä niiden säilyttämiseksi, kun taas se säilyy mielten ja sydänten aarreaitoissa ja jää elämään ikuisesti ja kuolemattomasti Jumalallisissa maailmoissa. Välitän heille siis teidän rakkautenne, joka on kallisarvoisin kaikista lahjoista. Kodissamme ei kukaan pidä timanttisormuksia, eikä kukaan tahdo rubiineja. Tuo talo on vapaa kaikista noista esineistä.

”Otan kuitenkin vastaan lahjanne, mutta jätän ne teidän säilytettäväksenne ja pyydän, että ystävällisesti myisitte ne ja lähettäisitte tuoton Mashriqu’l-Adhkár-rahastoon.”²⁷

14
Milloin tahansa ‘Abdu’l-Bahá keskusteli bahá’í-uskon opettamisen tärkeydestä Hän puhui painokkaasti ja Viimeisessä Tahdossaan ja Testamentissaan Hän kirjoitti: ”Kaikista Jumalan lahjoista on opettamisen lahja suurin.”²⁸

”Kristuksen opetuslapset unohtivat itsensä ja kaikki maalliset asiat, luopuivat kaikesta huolesta ja omaisuudesta, puhdistivat itsensä itsekkyydestä ja intohimosta ja täydellisen irrottautuneina hajaantuivat kauas ja laajalle ja omistivat itsensä kutsumaan maailman ihmisiä Jumalalliseen Johdatukseen, kunnes lopulta he tekivät maailmasta toisen maailman. Kulkekoot ne, jotka ovat tekojen ihmisiä, heidän jalan-jäljissään!”²⁹

Nöyryys

15
Mestarin nöyryys näkyi monella tavalla. Hän ei halunnut mitään muuta nimeä tai arvonimeä, kuin nimen ‘Abdu’l-Bahá – Jumalan palvelija. Hän kielsi pyhiinvaeltajia lankeamasta Hänen jalkojensa juureen. Varhaisina Akkon aikoina Hän valmisti ruokaa vankeudessa oleville ystävilleen, ja myöhemmin kes-titessään vieraita pöytänsä ääressä palveli heitä joskus itse. Tätä tapaa Hän suositteli myös muille.³⁰

16
Bahá’u’lláhin asuessa Bahjissa – ja ‘Abdu’l-Bahán Akkossa – Mestari vieraili isänsä luona kerran viikossa. Hän kulki sinne mielellään jalan, ja kun Häneltä kysyttiin, miksi Hän ei tullut ratsain Bahjiin, Hän vastasi kysymyksellä: ”Kuka minä olen, että tulisin ratsain, kun Herramme Kristus kulki jalan?”³¹

Hänen isänsä kuitenkin pyysi Häntä tulemaan ratsain, joten totellakseen, Mestari ratsasti lähtiessään Akkosta. Mutta nähdessään Bahá’u’lláhin kartanon, Hän laskeutui ratsailta.

Bahá’u’lláh tapasi seurata Hänen tuloaan toisen kerroksen ikkunasta, ja nähdessään Hänen tulevan, Hän pyysi iloisena perhettään menemään Häntä vastaan.

17
Ensimmäisen maailmansodan aikana uhkasi saarto monien tavallisten ihmisten elämää Haifassa. ‘Abdu’l-Bahá pelasti heidät nälkäkuolemalta. ”Hän järjesti henkilökohtaisesti mittavaa maanviljelyä lähellä Tiberiasta turvaten näin omistukseensa suuren määrän vehnää.”³² Vilja varastoitiin maanalaisiin kuoppiin ja muualle. Tämän ruoan Hän sitten jakoi asukkaille uskontoon tai kansallisuuteen katsomatta. Ruoka säännösteltiin järjestelmällisesti. Mestari oli aloittanut valmistelut jo vuonna 1912, joten vuosien 1917 ja 1918 murhenäytelmä torjuttiin.

Sodan loputtua huomioivat britit nopeasti ‘Abdu’l-Bahán vaivannäön tulokset. Hänelle myönnettäisiin ritarinarvo 27. huhtikuuta 1920, Britannian kuvernöörin virka-asunnossa vain Hänelle omistetuissa juhlamenoissa. Brittiläisiä ja uskonnollisia viranomaisia tuli kunnioittamaan Häntä läsnäolollaan tähän jaloon tilaisuuteen. Hänen epäitsekkäät tekonsa olivat tuoneet Hänelle niin ylhäisten kuin alhaistenkin rakkauden ja kunnioituksen. ‘Abdu’l-Bahá suostui ottamaan vastaan ritarinarvon – mutta Häneen eivät tehneet vaikutusta maallinen kunnia ja juhlamenot. Jopa muodollinen tilaisuus piti pelkistää. Hieno auto lähetettiin noutamaan Häntä Kuvernöörin virka-asuntoon, mutta kuljettaja ei löytänyt ‘Abdu’l-Baháa Hänen kodistaan. Ihmiset säntäilivät sinne tänne löytääkseen Hänet. Yhtäkkiä Hän ilmestyi paikalle ”yksin, kävellen ylhäiseen tapaansa, osoittaen sitä suuruuden yksinkertaisuutta, joka Häntä aina ympäröi.”³³ Isfandíyár, Hänen pitkäaikainen uskollinen palvelijansa, oli lähistöllä. Monia kertoja hän oli ollut ‘Abdu’l-Bahán seurana Hänen mennessä auttamaan ihmisiä. Nyt, yhtäkkiä, kun paikalla oli hieno auto noutamassa Mestaria Kuvernöörin luo palvelija oli surullinen ja tunsi itsensä tarpeettomaksi. ‘Abdu’l-Bahán on täytynyt vaistomaisesti huomata tämä – ja Hän viittasi palvelijalleen. Isfandiyár kiirehti matkaan, hevonen valjastettiin, vaunut tuotiin alemman portin luo, ja Mestari kuljetettiin Kuvernöörin talon puutarhan sisäänkäynnin luo. Istvandíyár oli iloinen – häntä tarvittiin vieläkin. Hiljaa, ilman komeilua, saapui ’Abbas Effendi oikeaan aikaan oikeaan paikkaan ja kunnioitti niitä, jotka tulivat kunnioittamaan Häntä, kun Hänelle annettiin arvonimi Sir ‘Abdu’l-Bahá ’Abbas, Brittiläisen Imperiumin Ritarikomentaja – arvonimi, jota Hän tuskin koskaan käytti.³⁴

18
Aina mahdollisuuden tullen pyrki ‘Abdu’l-Bahá välttämään turhia suosionosoituksia. Kerran olivat eräät länsimaiset varakkaat vieraat suunnitelleet monimutkaisen, päivällisiä edeltävän käsienpesuseremonian Hänen kunniakseen. Siihen kuuluivat palvelijapoika, puhdas pesumalja, jossa oli ”kristallinkirkasta vettä”, ja jopa tuoksupyyhe! Kun Mestari näki joukon kävelemässä nurmikentän yli, Hän tiesi heidän pyrkimyksensä. Hän kiiruhti pienelle vesikaukalolle, peseytyi tavalliseen tapaansa ja kuivasi kätensä puutarhurin pyyhkeeseen. Säteillen Hän sitten meni vieraitansa vastaan. Ne valmistelut, mitä Häntä varten oli valmisteltu, Hän käytti vieraitaan varten.³⁵

19
‘Abdu’l-Bahá asetti peruskiven Wilmetten temppeliin Illinoissa toukokuun 1. päivänä, 1912. Väliaikainen teltta oli pystytetty tasangolle, josta avautui näkymä Michigan-järvelle. Erimaalaisia ihmisiä oli läsnä kääntämässä juhlallisesti kukin palan maata. Käytettiin tavallista lapiota, kunnes Mestarin vuoro tuli. Hänelle ojennettiin kultainen muurauslasta. Hän ojensi sen takaisin ja käytti sen sijasta samaa lapiota, kuin muutkin. Sitten Hän laski peruskiven.³⁶

20
‘Abdu’l-Bahá innoitti New York Cityn paikallisen henkisen neuvoston perustamista. Loulie Mathews, joka oli yksi läsnäolijoista tilaisuudessa, jossa ystävät kokoontuivat muodostamaan ensimmäisen paikallisen laitoksen muisti, että heillä kaikilla oli hyvin vähän tietoa siitä, miten toimia. Innokkaina tekemään toisiinsa vaikutuksen he aluksi istuivat kaikki jäykästi seinän vierillä. Ei, ympyrä olisi sittenkin parempi, joten kaikki siirtyivät. Yhtäkkiä ovikello soi. Grace Krug palasi mukanaan sähke – ‘Abdu’l-Bahálta! Siinä luki yksinkertaisesti: ”Lukekaa Matteuksen evankeliumin 19. luku, 30. jae.” Tarvittiin siis Raamattu. Lopulta sekä Raamattu, että sivu löydettiin. Viesti kuului: ”Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.” ”Heti meistä tuli nöyriä, kuin hiiret – pelkäsimme, että tuo viimeinen sija olisi meidän! ‘Abdu’l-Bahá antoi meille hienon opetuksen sinä iltana! Ehkä lähdimme pois sinä iltana tietämättä paljon siitä, miten neuvosto perustetaan, mutta opimme paljon siitä, kuinka tulla bahá’íksi. Uppoutumalla nöyryyden ilmapiiriin neuvosto syntyi.”³⁷

21
‘Abdu’l-Bahán nöyryys ei pohjautunut minkäänlaiseen heikkouteen. Kerran erään lapsen kysyessä Häneltä miksi kaikki maailman joet laskevat valtamereen, Hän vastasi: ”Koska se asettuu niitä kaikkia alemmaksi ja siten vetää niitä puoleensa.”³⁸

22
Philadelphiassa ‘Abdu’l-Bahá puhui ystäville 19 päivän juhlasta, joka on bahá’í-uskon henkisen ja yhteisöelämän perusta, ja jota vietetään jokaisen bahá’í-kuukauden alussa. Hän painotti tämän tilaisuuden tärkeyttä: ”Teistä jokaisen on mietittävä sitä, miten tehdä jokainen neuvostonne jäsen iloiseksi ja onnel-liseksi, ja jokaisen on ajateltava, että pitää kaikkia läsnä olevia parempina ja suurempina, kuin itseään, ja jokaisen tulee pitää itseään vähäisempänä, kuin muita. Pidä heidän asemaansa korkeana ja omaa asemaasi vaatimattomana. Jos käyttäydyt näiden käskyjen mukaan, tiedä varmasti, että tuo Juhla on taivaallista ravintoa. Tuo ateria on Herran Ehtoollinen! Minä olen tuon juhlan palvelija.”³⁹

23
Howard Ives kirjoitti: ”Aina, kun minulla oli mahdollisuus tavata, kuunnella tai keskustella ‘Abdu’l-Bahán kanssa, minuun teki vaikutuksen, ja olin aina uudelleen hämmästynyt Hänen tavastaan opettaa sieluja. Hän ei koskaan väitellyt, tietenkään. Hän ei myöskään tyrkyttänyt käsitystään. Hän antoi toisen olla vapaa. Koskaan Hän ei ottanut valta-asemaa, vaan oli sitä vastoin nöyryyden ruumiillistuma. Hän opetti kuin olisi antanut lahjaa kuninkaalle. Hän ei koskaan sanonut minulle, mitä minun pitäisi tehdä, vaan paremminkin sanoi, että tein oikein. Hän ei myöskään koskaan sanonut minulle, mitä minun tulisi uskoa. Hän teki totuudesta ja rakkaudesta niin kauniita ja kuninkaallisia, että sydän pakostakin osoitti kunnioitusta. Hän osoitti äänellään, käyttäytymisellään, olemuksellaan, hymyllään, millainen minun tulisi olla. Hän tiesi, että olemuksen puhtaasta mullasta versoisivat varmasti tekojen ja sanojen hyvät hedelmät.”⁴⁰

24
Mírzá Abu’l-Fadl oli erinomainen bahá’í-oppinut. Varhain viime vuosisadalla Mestari lähetti hänet Yhdysvaltoihin sekä opettamaan että auttamaan uskovia syventymään. ”Hänen paluunsa jälkeen hän ja joukko amerikkalaisia pyhiinvaeltajia istuivat ‘Abdu’l-Bahán seurassa Akkossa. Pyhiinvaeltajat alkoivat ylistää Mirza Abu’l-Fadlia siitä avusta, jota hän oli heille antanut, ja sanoivat, että hän oli opettanut monia sieluja, puolustanut uskoa mitä kyvykkäimmin sen vastustajia vastaan, ja auttanut rakentamaan vahvan ja omistautuneen bahá’í-yhteisön Amerikassa. Heidän jatkaessaan vuolasta kiittelyään Mirza Abu’l-Fadl tuli yhä masentuneemmaksi ja alakuloisemmaksi, kunnes puhkesi kyyneliin ja nyyhkytti äänekkäästi. Uskovat yllättyivät, eivätkä voineet ymmärtää tätä, ja luulivat jopa, etteivät olleet kylliksi kehuneet häntä. Sitten ‘Abdu’l-Bahá selitti, että ylistämällä häntä he olivat katkerasti loukanneet häntä, sillä hän piti itseään täydellisenä mitättömyytenä Asiassa, ja uskoi täysin vilpittömästi, ettei hän ollut minkäänlaisen main-innan tai kiitoksen arvoinen.”⁴¹

Yksinkertaisuus

25
Viimeisiä ‘Abdu’l-Bahán luona Pyhässä Maassa käyneitä pyhiinvaeltajia vuonna 1921 oli Anna Kunz, eräs Zürichissä, Sveitsissä asuvan sveitsiläisen teologin tytär. Tämä muisteli myöhemmin näin: ”Ajatellessani Häntä nyt ajattelen mielelläni ensin Hänen suurta vaatimattomuuttaan, Hänen hämmästyttävää nöyryyt-tään, joka ei tunne minkäänlaista itsekkyyttä, ja lopuksi, tai sittenkin ensiksi, Hänen rajatonta rakkaut-taan.”⁴²

26
Mestari piti vain pientä vaatevarastoa – yksi päällystakki riitti hyvin. Hän söi vähän ruokaa. Hänen tiedettiin aloittavan päivänsä teellä, vuohenjuustolla ja vehnäleivällä. Ja illallisella riitti kupillinen maitoa ja pala leipää. Viimeksi mainittua Hän piti terveellisenä ateriana. Eikö Bahá’u’lláh ollutkin Sulaymáníy-yihissä ollessaan selvinnyt suurimmaksi osaksi vain maidolla? Joskus Bahá’u’lláh söi maitoon keitettyä riisiä. ‘Abdu’l-Bahán niukka ruokavalio sisälsi myös yrttejä ja oliiveja – ja harvoin lihaa.

27
Mary Lucas, joka kävi pyhiinvaelluksella Akkossa vuonna 1905 havaitsi, että Mestari söi vain yhden yksinkertaisen aterian päivässä. Kahdeksan päivän ajan Hän oli läsnä lähes kaikilla aterioilla tullen usein vain lisäämään tilaisuuteen iloa, vaikkei ollutkaan nälkäinen. Jos Hän tiesi jonkun, joka ei ollut saanut syödäkseen koko päivänä, pakattiin perheen illallinen, ja lähetettiin se tarvitseville.⁴³

28
Kun ‘Abdu’l-Bahá oli ensimmäistä kertaa päivällisellä Lady Blomfieldin luona Lontoossa, tilaisuuden emäntä oli tietenkin valmistanut lukuisia ruokalajeja miellyttääkseen Häntä. Jälkeenpäin Hän mainitsi hienovaraisesti: ”Ruoka oli herkullista ja hedelmät ja kukat olivat ihastuttavia, mutta olisimmepa voineet jakaa edes joitakin ruokalajeja niiden köyhien ja nälkäisten ihmisten kanssa, joilla ei ole yhtäkään.”⁴⁴ Tämän jälkeen illallisia yksinkertaistettiin suuresti. Kukkia ja hedelmiä oli edelleenkin runsaasti, sillä näitä tuotiin usein Mestarille lahjaksi pieninä rakkauden osoituksina.

29
Julia Grundy, eräs varhain pyhiinvaelluksella käynyt, kuvaili kauniin illallisen, jolle ‘Abdu’l-Bahá toivotti henkilökohtaisesti paljon ystäviä tervetulleeksi Akkossa. Hän jakoi lautasliinoja, syleili kaikkia ja etsi paikan kaikille. Kukin sai henkilökohtaisesti voitelun ruusuvedellä. Hän tarjosi jokaiselle pilauta, joka on persialainen riisiruoka. Tarjolla oli myös appelsiineja ja riisivanukasta. ”Läpi koko illallisen, joka oli luonteeltaan ja varusteiltaan hyvin yksinkertainen, oli ‘Abdu’l-Bahá uskovien palvelija. Tämä todellakin oli henkinen ateria, jossa hallitsi rakkaus. Koko ilmapiiri oli rakkautta, iloa ja rauhaa.”⁴⁵

30
May Bolles, myöhemmin Maxwell, lähti varhain pyhiinvaellukselle vankilakaupunkiin. Hän kuuli, että sillä ruoalla, jota ihminen syö, ei ole mitään merkitystä, koska sen vaikutus kestää vain lyhyen ajan. Mutta hengen ravinto on sielun elämää ja sen vaikutukset kestävät ikuisesti. Hän kuuli ‘Abdu’l-Bahán kertovan koskettavan tarinan eräästä erakosta. Bahá’u’lláh kulki seuraajiensa kanssa eräällä seudulla, ja kerran Hän saapui yksinäiseen paikkaan, jossa jonkin matkaa päätiestä asui eräs erakko yksin luolassaan. Hänet tunnettiin pyhänä miehenä, ja kun hän oli kuullut, että Meidän Herramme Bahá’u’lláh kulkisi lähellä, hän odotti innokkaasti Hänen tuloaan. Kun Jumalan Sanansaattaja saapui tuohon paikkaan, erakko polvistui maahan ja suuteli maata Hänen jalkojensa edessä ja sanoi: ”Oi Herrani, olen köyhä mies ja asun yksin läheisessä luolassa. Mutta tästä lähtien pidän itseäni onnekkaimpana kaikista kuolevaisista, jos vaan Te tulette hetkiseksi luolaani ja siunaatte sitä läsnäolollanne.” Sitten Bahá’u’lláh sanoi miehelle tulevansa, eikä hetkiseksi, vaan kolmeksi päiväksi. Sitten Hän pyysi seuraajiaan pystyttämään telttansa ja odottamaan Hänen paluutaan. Köyhä mies oli niin ilon ja kiitollisuuden vallassa, ettei voinut puhua, ja johdatti tulijoita nöyrän hiljaisuuden vallitessa vaatimattomaan asumukseensa kallion luolaan. Siellä tuo Kunnianarvoisa istui hänen kanssaan, keskusteli hänen kanssaan ja opetti häntä. Illan tullen mies huomasi, ettei hänellä ollut mitään muuta tarjota korkea-arvoiselle vieraalleen, kuin vähän kuivaa lihaa, tummaa leipää ja vettä läheisestä lähteestä. Hän ei tiennyt, mitä tekisi, ja heittäytyi Herransa jalkojen juureen ja tunnusti ongelmansa. Bahá’u’lláh lohdutti häntä ja pyysi miestä hakemaan lihan, leivän ja veden. Sitten Maailmankaikkeuden Herra jakoi tämän niukan aterian ilolla, niin kuin se olisi ollut juhla-ateria, ja noiden kolmen vierailupäivän ajan he söivät vain tätä ruokaa, joka näytti köyhästä erakosta kaikkein herkullisimmalta, mitä hän koskaan oli syönyt. Bahá’u’lláh julisti, ettei Häntä koskaan ollut niin ylhäisesti kestitty tai saanut osakseen niin suurta vieraanvaraisuutta ja rakkautta. Kun ‘Abdu’l-Bahá oli lopettanut tarinansa, Hän sanoi: ”Tästä näemme, kuinka vähän ihminen tarvitsee, kun häntä ravitsee ruoista kaikkein paras – Jumalan rakkaus.”⁴⁶

31
‘Abdu’l-Bahán perhe opetettiin pukeutumaan niin, että he olisivat ”esimerkkinä rikkaille ja rohkaisuna köyhille.”⁴⁷ Käytettävissä olevat varat käytettiin säästäväisesti, jotta ne riittäisivät paljon enempään, kuin Mestarin perheen tarpeisiin. Yhdellä Hänen tyttäristään ei ollut hääpukua mennessään naimisiin – riitti, kun puku oli puhdas. Mestarilta tiedusteltiin, miksei Hän ollut hankkinut morsiusvaatteita. Mestari vastasi suorapuheisesti: ”Minun tyttäreni on lämpimästi puettu ja hänellä on kaikki, mitä hän tarvitsee elääkseen mukavasti. Köyhillä ei ole. Se, mitä tyttäreni ei tarvitse, annan köyhille mieluummin, kuin hänelle.”⁴⁸

32
Amelia Collinsin aviomies, joka oli omistautunut amerikkalainen bahá’í, oli hyvin seurallinen mies. Hän pystyi ottamaan osaa mihin tahansa keskusteluun hyvin vapautuneesti ja sulavasti. Mutta kerran, ennen kuin astui sisään ‘Abdu’l-Bahán taloon, häntä jännitti niin kovasti, että hän suoristi solmionsa, että se olisi juuri oikein, suori pukuaan ja uudestaan ja uudestaan kysyi vaimoltaan, mitä hänen pitäisi tehdä, kun saavuttaisiin perille. Vaimo sanoi: ”Ei mitään! ‘Abdu’l-Bahán perheessä vallitsi yksinkertaisuus ja vain rakkaus on hyväksyttävää.”⁴⁹

33
‘Abdu’l-Bahá osasi hyvin sujuvasti johdattaa keskustelun merkitykselliseksi. ”Hän aloitti viitaten yksinkertaisesti johonkin luonnonilmiöön, säähän, ruokaan, kiveen, puuhun, veteen, vankilaan, puutarhaan tai lintuun, meidän tuloomme, tai johonkin pieneen palvelutehtävään, ja kutoi sen sitten vertaukseen tai viisaaseen ja yksinkertaiseen opetukseen, osoittaen näin kaiken henkisen totuuden olevan yhtä ja soveltaen sitä aina sekä yksilön, että ihmiskunnan elämään. Kaikki Hänen sanansa kohdistuvat ihmisen elämän parantamiseen. Vain kysyttäessä Hän puuttui metafyysisiin kysymyksiin, uskonkappaleisiin ja oppeihin, muuten Hän puuttui niihin harvoin. Hän puhui helposti, ymmärrettävästi, selkeästi, lyhyillä lauseilla, joista jokainen on kuin jalokivi.”⁵⁰

Puhtaus

34
Mestari piti puhtautta hyvin tärkeänä. Hän oli todellakin ”puhtauden ydinolemus”, juuri niin kuin Bahá’u’lláh oli opettanut seuraajilleen. Florence Khánum tiesi tämän, koska piti Häntä ”säihkyvänä, tahrattomana, säteilevänä aina lumivalkoisesta turbaanista valkoisiin, lumivalkoisiin hiuksiin, jotka laskeutuivat Hänen olkapäilleen, vitivalkoiseen partaan ja pitkään, valkoiseen vaatteeseen saakka. Vaikka oli keskipäivä kesällä, oli Hänen asunsa raikas ja puhdas, ikään kuin Hän ei olisikaan ollut sairaiden luona, vankilassa, ja ponnistelemassa ihmiskunnan puolesta aamuvarhaisesta lähtien. Usein Hänellä oli kaunis, tuore ruusu vyössään.”⁵¹

35
Sekä Hän henkilökohtaisesti, mutta myös Hänen ympäristönsä tuli olla tahraton. Kerran, kun Hänellä oli vieraita – joihin Hän aina suhtautui kunnioittavasti – Hän pyysi, että eräs lampun kupu vaihdettaisiin, koska sitä ei ollut kiillotettu tarpeeksi puhtaaksi.⁵²

Kärsivällisyys

36
Akkossa asui eräs kristitty kauppias, joka arvosti bahá’íta yhtä vähän, kuin muutkin asukkaat. Sattui niin, että hän näki hiilikuorman, jonka jotkut bahá’ít olivat saaneet luvan ostaa Akkon ulkopuolelta. (Kaupungin sisällä heiltä oli kielletty tämänkaltaiset ostokset.) Kauppias huomasi, että tuo polttoaine oli laadultaan hyvää, ja otti sen omaan käyttöönsä. Hänelle bahá’ít olivat ulkopuolisia, joten heidän omaisuuttaan sai takavarikoida. Kun ‘Abdu’l-Bahá kuuli tapauksesta, Hän meni siihen paikkaan, jossa kauppias hoiti liikeasioitaan pyytämään häntä palauttamaan hiilet. Toimistossa oli paljon ihmisiä hoitamassa liikeasioitaan, eikä kukaan kiinnittänyt huomiota ‘Abdu’l-Baháan. Hän istui ja odotti. Kolme tuntia kului ennen kuin kauppias tuli Hänen luokseen ja sanoi: ”Oletteko te yksi tämän kaupungin vangeista?” ’Abdu’l-Baha sanoi olevansa, ja sitten kauppias kysyi: ”Mistä rikoksesta teidät vangittiin?” ‘Abdu’l-Bahá vastasi: ”Samasta rikoksesta, josta Kristusta syytettiin.” Kauppias hämmentyi. Hän oli kristitty, ja tässä oli mies, joka puhui omista teoistaan kuin ne olisivat samankaltaisia, kuin Kristuksen teot. ”Mitä te Kristuksesta tietäisitte?,” hän tiuskaisi. ‘Abdu’l-Bahá jatkoi rauhallisesti selostustaan. Kauppiaan ylimielisyys kohtasi ‘Abdu’l-Bahán tyyneyden. Kun.

‘Abdu’l-Bahá nousi lähteäkseen, nousi kauppias myös ja käveli Hänen kanssaan kadulle ja ilmaisi kunnioitustaan tälle Ihmiselle – yhdelle noista inhotuista vangeista. Siitä lähtien hän oli ystävä, ei vaan enemmän, vahva tukija.⁵³ Mutta mitä tuli hiilikuormaan, saattoi kauppias vain sanoa: ”Hiilet ovat menneet – en voi palauttaa niitä Teille, mutta tässä ovat rahat.”⁵⁴

37
Florence Khánum muistaa kaksi sanontaa, jotka hän kuuli ‘Abdu’l-Bahálta. Kerran Hän sanoi ”Sabr kun; mithl-i-Man básh” – ole kärsivällinen, ole kuin minä. Toisen Hän sanoi silloin, kun joku ilmaisi itseluottamuksen puutetta Hänelle sanomalla, että hän ei millään pystyisi saavuttamaan kaikkia niitä ominaisuuksia ja hyveitä, joita bahá’ílla tulisi olla. Mestari vastasi. ”Kam Kam. Rúz bih Rúz” – vähän kerrallaan, päivä kerrallaan.”⁵⁵

38
Mitä Häneen itseensä tuli, ‘Abdu’l-Bahá osoitti kärsivällisyyttä samalla, kun innokkaasti odotti, että bahá’ít kehittäisivät henkisiä hyveitään. Hän sanoi: ”Ystävät! Se aika, jolloin en enää ole kanssanne, on tulossa. Olen tehnyt kaiken tehtävissä olevan. Olen palvellut Bahá’u’lláhin Asiaa parhaan kykyni mukaan. Olen ponnistellut päivät ja yöt kaikki elämäni vuodet. Voi, kuinka ikävöinkään nähdä rakastettujen ottavan tehtäväkseen Asian velvollisuudet! Nyt on aika julistaa Bahán Kuningaskuntaa. Nyt on rakkauden ja ykseyden hetki.

Oi minä odotan, odotan, kuulevani ilosanoman siitä, että uskovat olisivat vilpittömyyden ja totuudellisuuden ilmentymiä, rakkauden ja ystävyyden ruumiillistumia ja eläviä esimerkkejä ykseydestä ja rauhasta. Eivätkö he halua ilahduttaa sydäntäni? Eivätkö he täytä kaipuutani? Eivätkö he tuo todeksi toivettani? Eivätkö he täytä sydämeni toivetta? Eivätkö he kuuntele kutsuani? ”Minä odotan, kärsivällisesti odotan.”⁵⁶

39
Stanwood Cobb kirjoitti, että kerran Mestari puhui siitä, että piti olla rakastavan kärsivällinen, kun kohtaa toisten raivostuttavaa käytöstä. ”Joku voi sanoa: ’No jaa, kestän sitä ja sitä henkilöä, jos hän vain on siedettävä.’ ”Mutta bahá’íden on siedettävä ihmisiä silloinkin, kun he ovat sietämättömiä! Stanwood Cobb osoitti, että Mestari ei katsonut ihmisiin juhlallisesti, kuin olisi määrännyt meille vaivalloisen ja vaikean tehtävän. Sen sijaan Hän loi meihin säteilevän iloisen katseen kuin olisi sanonut, mikä ilo meille olisikaan, jos vain toimisimme näin!”⁵⁷

40
Professori Jacob Kunz ja hänen vaimonsa Anna keskustelivat Mestarin kanssa vuonna 1921. He tiedustelivat, miten tulisi suhtautua niihin ihmisiin, jotka kielsivät uskonnon. Mestari vastasi: ”Teidän tulee olla suvaitsevaisia ja kärsivällisiä, koska ymmärryksen asema on armon asema. Se ei ole riippuvainen ihmisen omista voimavaroista. Heitä tulee kasvattaa.”⁵⁸

Lujuus

41
Bahá’u’lláh pystyi uskomaan ‘Abdu’l-Bahán tehtäväksi mitä vaikeimpia tehtäviä, sillä Hän uskoi, ettei tämä koskaan horjuisi. Yksi tällainen tehtävä oli Bábin hautapyhäkön rakentaminen Karmel-vuorelle silloisen pienen Haifan kaupungin yläpuolelle vasten Välimerta. Yksi tehtävän tielle tulleista esteistä oli, että tontin omistaja, johon vehkeilevät liitonrikkurit vaikuttivat, ei heti suostunut myymään tonttia. ”Jokaisen kiven tuossa rakennuksessa, jokaisen siihen johtavan tien kiven,” kuultiin Hänen usein sanovan, ”olen loputtomin kyynelin ja suunnattomalla hinnalla hankkinut ja asettanut paikoilleen.” ”Eräänä yönä,” kuuli eräs silminnäkijä Hänen sanoneen, ”olin niin huolieni kahlitsema, ettei minulla ollut muuta turvaa, kuin lausua uudelleen ja uudelleen Bábin rukous, joka oli hallussani, ja jonka lausuminen suuresti tyynnytti minua. Seuraavana aamuna tontin omistaja tuli henkilökohtaisesti luokseni, pyysi anteeksi ja rukoili minua ostamaan tontin.”⁵⁹

42
Eräs ‘Abdu’l-Bahán seuralainen Hänen matkallaan Amerikassa kertoi eräästä hetkestä, jolloin ‘Abdu’l-Bahá puhui huolestaan tulevaisuuden suhteen. ”Minä kestän näitä matkustamisen vaivoja, jotta Jumalan Asia kiirehtisi eteenpäin vahingoittumattomana. Olen yhä huolissani siitä, mitä tapahtuu minun jälkeeni. Jos mieleni olisi tämän asian suhteen levollinen, olisin jäänyt mukavasti istumaan paikoilleni. En olisi matkustanut pois Pyhästä Maasta. Pelkään, että minun jälkeeni itsekkäät ihmiset tulevat taas häiritsemään ystävien rakkautta ja ykseyttä.”⁶⁰ Mestari puhui surulliseen sävyyn, kunnes automme pysähtyi chicagolaisen hotellin edustalla.

Rehellisyys

43
Roy Wilhelm, joka tuli varhain pyhiinvaellukselle Akkon Mestarin luo pani merkille, miten korkeaa arvostusta ‘Abdu’l-Bahá sai osakseen niiltäkin, jotka eivät olleet bahá’íta. ”Meidän huoneestamme avautui näkymä pieneen puutarhaan, jossa oli suihkulähde. Ja lähellä sitä oli teltta, jossa ‘Abdu’l-Bahá ottaa vastaan monia niistä, jotka tulevat Hänen luokseen. Niin syviä ovat ne vihollisuudet, joita on eri uskon-nollisten ryhmien välillä, että on perin harvinaista, että jostakin henkilöstä puhutaan hyvää oman ryhmänsä ulkopuolella. Mutta ‘Abdu’l-Baháa pidetään kaikissa ryhmissä ihmisenä, joka on niin viisas ja oikeudenmukainen, että Hänen luoksensa tullaan saamaan selkoa omista uskonnollisista kirjoista, erimielisyyksistä liikeasioissa, ja jopa perhehankaluuksien selvittelyssä. Asiaa tiedustelevalle kerrotaan, että ’Abbas Effendi (‘Abdu’l-Bahá) ei erottele ihmisiä. Hän auttaa sekä juutalaista, muslimia, että kris-tittyä.”⁶¹ Niin reilu Hän oli toiminnassaan, että jopa Akkon kuvernööri, Ahmad Big Tawfiq, tapasi lähettää poikansa ‘Abdu’l-Bahán luo oppiin, ja kehittäessään oikeudenmukaista ja järkevää hallintoa kääntyi ‘Abdu’l-Bahán puoleen saadakseen neuvoja.”⁶²

Vilpittömyys

44
Mestari kertoi kerran eräälle pyhiinvaeltajalle seuraavan tarinan. Hän kertoi ajasta, jolloin Hän matkusti erään seurueen kanssa, johon kuului muuan kauppias. Kun karavaani pysähtyi eräässä kylässä, paljon ihmisiä kokoontui ‘Abdu’l-Bahán ympärille tavatakseen Hänet. Seurue jatkoi taas matkaansa, ja heidän pysähtyessään toisessa kylässä sama tapahtui taas, ja taas uudestaan. Kauppia huomasi ilmiselvän rakkauden ja kunnioituksen, joita osoitettiin Mestaria kohtaan. Niinpä kauppias kutsui Mestarin sivummalle ja kertoi tälle, että halusi tulla bahá’íksi.

Kun Mestari tiedusteli häneltä, miksi, kauppias vastasi selvästi ilman häpeää: ”Te olette bahá’í, ja minne vain menettekin kerääntyy suuri joukko ihmisiä tapaamaan teitä. Kukaan ei tule tapaamaan minua. Haluan siis tulla bahá’íksi.” ‘Abdu’l-Bahá kyseli tarkemmin. Hän kysyi mieheltä olikohan se todellinen syy. Siihen kauppias vastasi suoraan näin: ”Luulen myös, että se auttaisi liiketoimiani, koska kaikki haluaisivat tulla tapaamaan minua.” Silloin hän sai rehellisen vastauksen. ”Älä tule bahá’íksi. On parempi, että pysyt entiselläsi.”⁶³

Puhtaus

45
Mestari kirjoitti eräälle naiselle näin: ”Pyri kaikin tavoin siihen, että olisit puhdas ja kirkas peili, puhdistettu ja vapautettu kaikesta pölystä, jotta totuuden auringon säteet laskeutuisivat ja valaisisit ne, jotka ovat kanssasi.”⁶⁴

46
Mustien edistymisen kansallisen yhdistyksen eli NAACPin neljännessä vuosikokouksessa ‘Abdu’l-Bahá vakuutti, että ”jokainen ihminen, jossa on jumalallisia ominaisuuksia, joka heijastaa taivaallisia arvoja ja täydellisyyksiä, jossa ilmenee ihanteellisia ja kiitettäviä ominaisuuksia, on todellakin Jumalan kuva ja Hänen kaltaisensa. Sydämen luonne ja puhtaus ovat kaikkein tärkeintä. Sydän, jota valaisee Jumalan valo, on lähinnä ja rakkain Jumalalle.”⁶⁵

47
Kun ‘Abdu’l-Bahálta kerran kysyttiin Hänen mielipidettään naisten muodista, Hän vastasi vain näin: ”Emme katso naisten vaatteita, sitä ovatko ne viimeisintä muotia vai eivät. Emme arvioi muotia. Katsomme sen sijaan vaatteiden omistajaa. Jos hän on siveä, jos hän on sivistynyt, jos häntä luonnehtii taivaallinen etiikka, ja jos hänet hyväksytään Jumalan kynnyksellä, me kunnioitamme ja pidämme häntä arvossa oli hän pukeutunut miten tahansa. Meillä ei ole mitään tekemistä jatkuvasti vaihtuvien muotien maailman kanssa.”⁶⁶

Osa II: Hänen hyväntahtoinen sydämensä

Anna sydämesi palaa rakkautta ja ystävyyttä kaikkia polullasi kulkevia kohtaan. (‘Abdu’l-Bahá)⁶⁷

Hyväntahtoisuus

Yllä olevat Mestarin sanat Pariisin vierailulla kuvasivat Hänen elämäänsä sekä vankeudessa että vapaudessa. Shoghi Effendi, Bahá’í-uskon Suojelija, kirjoitti Hänestä näin: ”Hän oli vertaansa vailla välittömyydessä, myötätuntonsa ja rakkautensa aitoudessa ja lämmössä, jota Hän osoitti sekä ystävälle että viholliselle, uskovalle ja epäilijälle, rikkaalle ja köyhälle, ylhäiselle ja alhaiselle, joita tapasi joko kodissaan tai ohimennen, laivalla mat-kustaessaan tai kulkiessaan kadulla, puistoissa tai aukioilla, vastaanotoilla tai juhlapäivällisillä, slummeis-sa tai kartanoissa, seuraajiensa kokouksissa tai oppineiden joukossa. Hän oli jokaisen bahá’í-hyveen elävä esimerkki ja jokaisen bahá’í-ihanteen ruumiillistuma.”⁶⁸ Erään jo varhain Häntä arvostaneen yhdysvaltalaisen sanoin: ”Hän oli todellisuudessa sitä, mitä muut vain puhuivat.”⁶⁹

1
Kerran ‘Abdu’l-Bahán ollessa Amerikassa eräs nuori mies nimeltään Fred Mortensen matkusti koko matkan Clevelandista keskilännestä Maineen itärannikolle tavatakseen Hänet. Vuosia myöhemmin tämä kertoi oman tarinansa. Hän kasvoi eräällä hyvin kovalla asuinalueella ja kuului jengiin, jolle tappelu, varasteleminen ja ilkivalta olivat tapa elää. Erään kerran hän karkasi vankilasta odottaessaan oikeudenkäyntiä ja eli piileskellen neljä vuotta. Eräänä päivänä hän yritti estää poliisia pidättämästä erästä toista miestä, ja joukko etsiviä paljasti hänet yllättäen. Hän hyppäsi kymmenen metriä korkealta muurilta paetakseen ja katkaisi jalkansa.

Tilanne johti hänet tapaamaan Albert Hallin, erään bahá’ín, josta tuli sekä hänen puolustajansa, että mies, joka auttoi häntä pääsemään vapaaksi. Hall kertoi hänelle myös bahá’í-uskosta. Vaikkakin hän aluksi piti uskoa hämmentävänä, hän viehättyi siitä, ja lopulta hänen koko elämänsä muuttui. Myöhemmin hän kirjoitti: ”Ja Jumalan sana sai minut syntymään uudelleen.” Kun ‘Abdu’l-Bahá tuli Amerikkaan vuonna 1912 tuntui Fred Mortensenista, kuin pyhä henki olisi vaatinut häntä matkustamaan ja tapaamaan Hänet. Hänen olisi pitänyt osallistua kirjapainokonferenssiin Clevelandissa, mutta siellä hän tuli hyvin levottomaksi ja päätti lähteä, kävi miten kävi. Hän kirjoitti: ”Clevelandista lähtöä edeltävänä iltana näin unen, jossa olin ‘Abdu’l-Bahán vieraana ja istuin pitkän pöydän ääressä, ja paikalla oli monia muitakin, ja ‘Abdu’l-Bahá asteli vieraiden joukossa ja kertoi tarinoita painottaen käsiensä eleillä tärkeitä kohtia. Tämä kaikki kävi myöhemmin toteen, ja Hän näytti täsmälleen samalta, kuin hahmo, jonka olin nähnyt unessani.” ”Koska minulla ei ollut paljon rahaa minun piti tietenkin matkustaa pummilla Green Acreen. Valitsin Nickel Plate – rautatiet matkustaakseni Buffaloon, New Yorkiin. Buffalosta matkasin sitten Bostoniin. Matka oli pitkä ja kesti keskiyöstä seuraavaan aamuun kello yhdeksään. Rautatiematka Bostonista Maineen oli viimeinen osuus ‘Abdu’l-Bahán ja muun maailman välissä, ainakin siltä minusta tuntui, ja kun ryömin alas junan vaunun katolta Portsmouthissa, New Hampshiressa, olin äärettömän iloinen. Vielä laivamatka, raitiovaunumatka, ja olin perillä paratiisin portilla. Sydämeni löi kaksi kertaa tavallista nopeammin ja astuin tuon myöhemmin kuuluisaksi tulleen keskuksen maaperälle väsyneenä, likaisena, hämilläni, mutta onnellisena.” Hänelle tuli selväksi, että hän oli yksi monista ihmisistä, jotka halusivat nähdä rakastetun Mestarin, ja hän oli tullut paikalle hyvin myöhään. Suuri oli sitten hänen hämmästyksensä, kun hän seuraavana päivänä kuuli, että ‘Abdu’l-Bahá haluaa tavata herra Mortensenin. Näytti siltä, että Mestarin tuon päivän en-simmäinen tapaaminen erään lääkärin kanssa oli vasta alkanut. Mortensen tunsi itsensä valmistautumat-tomaksi ja lähestulkoon luhistuneeksi. Hän todellakin oli odottanut, että hänet kutsuttaisiin paikalle viimeiseksi. Sitten Mortensen kertoi, mitä seuraavaksi tapahtui. ”Hän toivotti minut hymyillen tervetulleeksi ja kätteli lämpimästi pyytäen minua istumaan. Hän istui itse minua vastapäätä. Hänen ensimmäiset sanansa olivat: ”Tervetuloa! Tervetuloa! Olet oikein tervetullut!” Ja sitten – ”Oletko iloinen?” – jonka Hän toisti kolme kertaa. Tuli lisää kysymyksiä, ja niiden joukossa se, jota hän halusi välttää. ”Sujuiko matkasi hyvin?” ”Jos jotakin kysymystä halusin välttää, se oli tämä! Pudotin katseeni lattiaan – ja taas Hän kysyi samaa. Nostin katseeni Hänen silmiinsä ja Hänen silmänsä olivat kuin kaksi mustaa, välkehtivää jalokiveä, jotka tuntuivat katsovan minua sisimpääni saakka. Minä tiesin, että Hän tiesi, ja minun oli kerrottava. Vastasin: ”En tullut tavalla, jolla ihmiset tavallisesti tulevat Teitä tapaamaan.” Kysymys: ”Miten sitten tulit?” Vastaus: ”Matkustin rautateillä junien alla ja päällä.” Kysymys: ”Kerro, miten?” Kun siis katsoin ‘Abdu’l-Bahán silmiin näin, että ne olivat muuttuneet ja niistä tuntui loistavan ihmeel-linen valo. Se oli rakkauden valoa, ja olin helpottunut ja vieläkin onnellisempi. Selostin Hänelle, kuinka matkasin junissa, ja sen jälkeen Hän suuteli molempia poskiani, tarjosi minulle runsaasti hedelmiä ja suuteli päässäni olevaa likaista hattua, joka oli sotkeutunut matkani aikana.” Kun Mestari valmistautui lähtemään Green Acresta, Mortensen oli paikalla hyvästelemässä. Hän hämmästyi suuresti, kun Mestari pyysi häntä tulemaan autoonsa. Hän sai siis siunauksen olla ‘Abdu’l-Bahán seurassa viikon ajan Maldenissa, Massachusettsissa. Lopuksi hän kirjoitti: ”Nämä tapahtumat ovat kaiverrettuina sydämeni muistioon ja rakastan niistä jokaista minuuttia. Bahá’u’lláhin sanat ovat ravintoni, juomani ja elämäni. Minulla ei ole muuta tavoitetta, kuin palvella Hänen polullaan, ja olla uskollinen Hänen Liitolleen.”⁷⁰

2
Yksi suurimmista tapahtumista Mestarin Amerikan vierailun aikana oli sen maaperän vihkiminen, jolle ensimmäinen Bahá’í-temppeli läntisellä pallonpuoliskolla rakennettaisiin Wilmetten kaupunkiin, Illinoisin osavaltioon. Rouva Nettie Tobin asui lähellä Chicagossa ja halusi innokkaasti lahjoittaa jotakin siitäkin huolimatta, ettei ollut varakas. Seuraava tarina on hänen kertomuksensa siitä, miten hän ratkaisi ongelmansa. ”Olin kuullut, että Mestari olisi temppelimaalla toukokuun ensimmäisenä päivänä. Ajattelin, että Hänellä pitäisi olla jokin sopiva kivenlohkare, jolla Hän voisi merkitä temppelin paikan. Siispä menin kotini lähellä olevalle rakennustyömaalle. Näin eräällä seinustalla läjän kiviä ja kysyin rakennuttajalta saisinko yhden noista kivistä. Hän sanoi: ”Ota pois vain, nämä kivet ovat tarpeettomia.” Menin sitten kotiin, otin vanhat, pienet vauvanvaunut, asetin kiven niihin ja kuljetin sen kotiin. Varhain seuraavana aamuna erään persialaisen ystävän avulla työnsin vaunut raitiovaunulle. Rahastajan vastustuksesta huolimatta saimme vaunut työnnettyä raitiovaunuun. Vaihdoimme raitiovaunua kaksi kertaa ja lopultakin loputtomien viivästyksien jälkeen saimme vauvanvaunut Keskuskadun ja Sheridan-tien kulmaan. Kun täällä työnsimme vaunut rikkinäisen kadun yli, se romahti. Kun siinä seisoskelimme epätoivoisina sen suhteen saisimmeko kiven temppelimaalle ajoissa, olihan tilaisuuden ajankohta jo mennyt ohi, luoksemme tuli kaksi poikaa, joilla oli hyvät kuormarattaat. Nopeasti taivuttelimme pojat lainaamaan kuormarattaat meille ja niin lopulta tulimme perille temppelimaalle. Kuvitelkaa, kuinka iloinen olin, kun Mestari otti vastaan ja käytti kiven, jonka rakentaja oli hylännyt.”⁷¹

3
Hänen hyvä sydämensä huomioi ne, jotka olivat sairaita. Jos Hän pystyi lievittämään tuskaa tai vaivaa, Hän teki niin. Meille kerrottiin, että erään vanhan pariskunnan ollessa sairaana vuoteenomana kuukauden ajan Mestari kävi heidän luonaan kaksikymmentä kertaa tuona aikana. Akkossa Hän lähetti päivittäin palveli-jansa kaupungille tiedustelemaan sairaiden vointia. Koska kaupungissa ei ollut sairaalaa, maksoi Mestari lääkärille säännöllistä palkkaa köyhien hoidosta. Lääkäri oli saanut ohjeet olla kertomatta, kuka tämän palvelun turvasi. Kun erästä köyhää, vammaista naista kartettiin hänen sairastuttuaan tuhkarokkoon, Mestari järjesti palvelijan hoitamaan häntä heti kuultuaan asiasta. Hän järjesti potilaalle huoneen, laitatti huoneeseen puhtaat liinavaatteet, omansa, kutsui lääkärin, lähetti ruokaa ja mitä vain nainen tarvitsi. Hän kävi tarkistamassa, että naisesta huolehdittiin kaikin tavoin. Kun nainen kuoli rauhassa ja huolehdittuna, Mestari itse järjesti hänen yksinkertaiset hautajaisensa maksaen kaikki kulut.⁷²

4
Ystävät välttelivät erästä tuberkuloosia sairastavaa miestä. Jopa miehen perhe pelkäsi ja tuskin uskalsi mennä hänen huoneeseensa. Heti kuultuaan asiasta Mestari alkoi käydä päivittäin sairaan luona, vei hänelle hyvää ruokaa syötäväksi, luki hänelle ja keskusteli hänen kanssaan, ja oli ainoa hänen luonaan hänen kuollessaan.⁷³

5
Ollessaan San Franciscossa ‘Abdu’l-Bahá kävi erään mustaihoisen uskovan, Charles Tinsleyn, luona. Tämä oli joutunut vuodelepoon pitkäksi aikaa katkaistuaan jalkansa. Mestari sanoi hänelle: ”Älä ole surullinen. Tämä koettelemus tekee sinusta henkisesti vahvemman. Älä ole surullinen. Piristy! Kiitos Jumalan sinä olet minulle rakas.”⁷⁴

6
Mestari piti lyhyen puheen New Yorkissa, jossa Hän sanoi muun muassa seuraavaa: ”Meidän tulisi käydä sairaiden luona. Kun he ovat murheissaan ja kärsivät, on suuri apu ja hyöty siitä, että ystävä tulee käymään. Ilo on suuri, suuri parantaja. Idässä on tapana käydä potilaan luona usein ja tavata hänet henkilökohtaisesti. Idässä ihmiset osoittavat mitä suurinta ystävällisyyttä ja myötätuntoa sairaita ja kärsiviä kohtaan. Tällä on suurempi vaikutus, kuin itse lääkkeellä.

Teidän täytyy aina tuntea rakkautta ja hellyyttä käydessänne sairaiden ja kärsivien luona.”

Myöhemmin ‘Abdu’l-Bahá vakuutti, että Bahá’u’lláh on todellinen lääkäri. Hän on todennut ihmisen tilan ja määrännyt tarvittavan lääkkeen. Hänen parantavan lääkkeensä olennaiset periaatteet ovat tuntea Jumala ja rakastaa Häntä, irrottautua kaikesta muusta paitsi Jumalasta, kääntää kasvot vilpittömästi Jumalan valtakunnan puoleen, uskoa vilpittömästi, olla luja ja uskollinen, rakastaa kaikkia luotuja ja kehittää Jumalallisia hyveitä, jotka on ilmaistu olemassaolon maailmalle. Nämä ovat perusperiaatteet, jotta saamme aikaan kehitystä, sivistystä, kansainvälisen rauhan ja ihmiskunnan ykseyden. Nämä ovat Bahá’u’lláhin opetukset, ikuisen terveyden salaisuus, lääke ja parannuskeino ihmiselle.⁷⁵

Kurinalaisuus

7
Ystävällisyys on rakastavan kurin ytimessä. ‘Abdu’l-Bahá rakasti suuresti pientä tyttärenpoikaansa Shoghia, mutta tämän piti oppia täsmällisyyttä. Tämän hän oppi hyvin varhain elämässään ”saatuaan yhden, kunnon rangaistuksen ei kenenkään muun, kuin isoisänsä kädestä!”⁷⁶ Sitten hänestä tulikin ensimmäinen heräämään aamulla perheen rukouksiin ja aamupalalle.

Anteeksianto

8
‘Abdu’l-Bahá syntyi samana yönä kuin Báb ilmaisi lähetystehtävänsä Shirázissa 22. toukokuuta 1844. Tuona päivänä vuonna 1906 ‘Abdu’l-Bahá puhui Bábista, Hänen työstään ja sanomastaan. Tilaisuudessa oli yli 200 vieraan määrä syödä päivällistä Mestarin pöydässä. Aamunkoitosta asti hän oli kiirehtinyt auttaessaan valmisteluissa leipoen itse taikinaa uuneihin hilpeällä tuulella, innostaen muita, ilahduttaen ja rohkaisten kaikkia avustajiaan. Myöhemmin Hän auttoi tarjoiluvatien jakamisessa. Riisiä, lammasta, seudun hedelmiä, juuri niin suuria, kauniin värisiä ja tuoksuvia, kuin vain idän aurinko voi tuottaa ja maalata. Astellen kahdensadan vieraansa keskellä Hän puhui heille samalla, kun palveli heitä, lausui pyhiä sanoja rakkaudesta ja henkisyydestä: ”Jos jotakuta teistä on haavoitettu sydämeen toisen sanoilla tai teoilla menneen vuoden aikana, antakaa hänelle anteeksi nyt. Jotta sydän puhtaana ja anteeksiantavana voitte viettää juhlaa onnellisina ja nousta taas henki uudistuneena.”⁷⁷

9
Kerrottiin, että Shaykh Mahmúd Akkosta vihasi bahá’íta. Kun monet muut kaupungissa olivat vähitellen ymmärtäneet, kuinka väärässä olivat olleet, ja puhuivat vangeista hyväksyvästi ja ylistäen, Shaykh Mahmúd oli yhä järkkymätön vihassaan. Kerran hän oli läsnä kokouksessa, jossa ihmiset puhuivat ‘Abdu’l-Bahásta hyvänä ja merkittävänä ihmisenä. Shaykh ei kestänyt enää ja lähti vihoissaan paikalta sanoen, että hän kyllä näyttäisi tälle Abbas Effendille, mikä Hän oli. Valtavan vihaisena hän kiirehti moskeijaan, jossa tiesi ‘Abdu’l-Bahán olevan siihen aikaan ja kävi vihaisena käsiksi Häneen. Mestari katsoi Shaykhia juuri sellaisella levollisuudella ja arvokkuudella, jota vain Hän pystyi osoittamaan, ja muistutti häntä siitä, mitä Profeetta Muhammed oli sanonut: ”Ole antelias vierasta kohtaan, vaikka hän olisikin vääräuskoinen.” Shaykh Mahmúd kääntyi pois. Hänen raivonsa oli huvennut. Niin myös hänen vihansa. Hän tunsi vain syvää häpeää ja hänen omatuntonsa oli katkera. Hän pakeni kotiinsa ja telkesi oven. Muutaman päivän kuluttua hän meni suoraan ‘Abdu’l-Bahán luo, lankesi polvillensa, ja pyysi anteeksi. ”Mitä muuta, kuin sinun oveasi etsisin, kenen muun armoa, kuin sinun, toivoisin?” Hänestä tuli omistau-tunut bahá’í.⁷⁸

10
Vuonna 1911 Mestari vietti joitakin hiljaisia päiviä Ranskan Alpeilla luultavasti levätäkseen ennen Lontooseen matkustamista. Täällä tapahtui merkittävä kohtaaminen, joka osoittaa Hänen rakkautensa yltävän kaikkiin, myös niihin, jotka vihasivat Häntä, ja Hänen Isänsä uskontoa. Juliet Thompson on kertonut seuraavan tarinan, jonka hän itse näki tapahtuvan. ”Vaikka Häntä kohtaan oli hirvittävällä tavalla rikottu, oli Hän liian suuri ottaakseen oikeudekseen antaa anteeksi. Hän pyyhki julmuuden sivuun kuin ohimennen, jätti sen huomiotta sanomattoman hellästi, oli kuin Hän olisi sanonut ’Anteeksianto kuuluu vain Jumalalle.’”

Esimerkki tästä oli Hänen unohtumaton tapaamisensa Prinssi Zillah Sultánin kanssa, joka oli Persian Shaahi Muhammad ’Alín veli. Ei pelkästään ‘Abdu’l-Bahá itse, vaan suuri joukko Hänen seuraajiaan, bahá’í-marttyyrien joukko toisensa jälkeen, oli kärsinyt kuolemaa pahempia kärsimyksiä näiden kahden prinssin käsissä. Kun shaahin kukistuminen, samoin kuin Turkin hallituksenkin kukistuminen, vapauttivat ‘Abdu’l-Bahán, Hän aloitti matkansa Euroopan halki ja meni ensin Thonon-les-Bainsiin Geneve-järven rannalle. Maanpaossa oleva shaahi oli silloin jossakin Euroopassa. Myös Zillah Sultán, maanpaossa kahden poikansa kanssa, oli paennut Geneveen. Niinpä ‘Abdu’l-Bahá, vapautettu ja vapaa sekä Zillah Sultán, pakolainen, olivat melkein kivenheiton päässä toisistaan. ‘Abdu’l-Bahán seurueessa oli eräs merkittävä eurooppalainen, joka oli käynyt Persiassa ja siellä tavannut Zillah Sultánin. Eräänä päivänä, kun tämä eurooppalainen seisoi thononilaisen hotellin terassilla, ja ‘Abdu’l-Bahá oli kävelemässä hieman kauempana, Zillah Sultán tuli terassille. ‘Abdu’l-Bahálla oli päässään turbaani, kuten aina. Yllään hänellä oli valkoinen kaapu, vyö ja pitkä persialainen ’abá. Hänen hiuksensa vanhan persialaisen ylhäisön tapaan laskeutuivat Hänen olkapäilleen. Tervehdittyään eurooppalaista Zillah Sultán kysyi heti: ”Kuka tuo persialainen aatelismies on?” ”‘Abdu’l-Bahá.” ”Viekää minut Hänen luokseen.” Kuvaillen tapahtumaa myöhemmin eurooppalainen sanoi: ”Olisittepa kuulleet tuon raukan mumisevan surkeita tekosyitään!”

Mutta ‘Abdu’l-Bahá otti prinssin syleilyynsä ja sanoi: ”Kaikki tuo on mennyttä!” Hän jatkoi: ”Älä koskaan ajattele sitä enää. Lähetä kaksi poikaasi luokseni. Haluan tavata heidät.”

He tulivat, yksi kerrallaan. Kumpikin vietti kokonaisen päivän Mestarin luona. Ensimmäinen heistä, vaikka olikin epäkypsä poika, osoitti kuitenkin Häntä kohtaan suurta kunnioitusta. Toinen, joka oli vanhempi ja herkkätunteisempi lähti hillittömästi nyyhkyttäen ‘Abdu’l-Bahán huoneesta, jossa hänet oli vastaanotettu yksin. Hän sanoi: ”Jospa voisin syntyä uudelleen mihin tahansa muuhun, kuin omaan perheeseeni.”

Hänen setänsä hallituksen aikoihin eivät pelkästään monet bahá’ít olleet kohdanneet marttyyrikuolemaa (yli sata hänen isänsä aloitteesta), ja ‘Abdu’l-Bahán elämä oli uudelleen ja uudelleen ollut uhattuna, mutta pojan isoisä, Shaahi Násiri’d-Din oli määrännyt Bábin teloituksen, sekä tuhansien bábilaisten kidutuksen ja kuoleman. Tuo nuori prinssi syntyi uudelleen – ja hänestä tuli bahá’í.⁷⁹

11
Puhuessaan eräälle joukolle Chicagossa vuonna 1912 Hän sanoi: ”Olkaa täydellisessä ykseydessä. Älkää vihastuko toisillenne. Katsokaa kohti totuuden valtakuntaa eikä luomakunnan maailmaa. Rakastakaa luotuja olentoja Jumalan tähden, eikä heidän itsensä tähden. Ette koskaan vihastu tai ole kärsimättömiä, jos rakastatte heitä Jumalan tähden. Ihmiskunta ei ole täydellinen. Jokaisessa ihmisessä on epätäydellisyyksiä ja tulette aina pettymään, jos katsotte ihmisiä itseään. Mutta jos katsotte Jumalaa kohti, rakastatte heitä ja olette heitä kohtaan hyviä, koska Jumalan maailma on täydellisyyden ja täydellisen armon maailma. Älkää siis katsoko kenenkään heikkouksia. Katsokaa anteeksiannon silmin.”⁸⁰

Herkkyys

12
Eräänä päivänä Lontoossa oli tullut ‘Abdu’l-Bahán yksityisten vastaanottojen aika. Oli sovittu tapaamisia ja oli välttämätöntä yrittää pitää tiukasti kiinni sovituista ajoista. Mutta ‘Abdu’l-Bahá oli ihminen, joka opetti kohtuutta ja huomaavaisuutta. Eräs nainen saapui, eikä hän ollut sopinut aikaa. Hänelle sanottiin, että olisi mahdotonta sovittaa häntä aikatauluun, koska ‘Abdu’l-Bahá keskusteli eräiden ”hyvin tärkeiden ihmisten kanssa.” Nainen asteli hyvin pettyneenä alas portaita. Yhtäkkiä naisen hämmästykseksi joku kiirehti tuomaan ‘Abdu’l-Bahán luota viestin, että Mestari halusi tavata hänet. Hänen arvovaltaisen äänensä kuultiin sanovan: ”Jonkun sydäntä on loukattu. Kiireesti, kiireesti, tuokaa hänet luokseni!”⁸¹

13
Kaksi naista Skotlannista olivat hyvillään siitä, että heidän pyyntöönsä saada tavata ‘Abdu’l-Bahá Hänen ollessaan Lontoossa, oli suostuttu. ‘Abdu’l-Bahá otti heidät lämpimästi vastaan. Kuinka he nauttivatkaan tästä henkilökohtaisesta tapaamisesta. Puoli tuntia kului Hänen lämpimässä seurassaan, mutta yhtäkkiä naiset tulivat hyvin levottomiksi. Eräs hyökkäävä toimittaja harppoi heidän keskelleen, istuutui ja pyysi saada tietoa Mestarista. Toimittajan puhelias, epäkohtelias käyttäytyminen sai naiset puhekyvyttömiksi. Tuollainen tungettelu saattaisi pilata tämän kallisarvoisen illan. Heidän hämmästyksekseen ‘Abdu’l-Bahá nousi ylös, viittasi toimittajaa seuraamaan ja ohjasi hänet omaan huoneeseensa. Naiset olivat kyllä päässeet eroon tunkeilijasta, mutta he olivat myös menettäneet ‘Abdu’l-Bahán seuran. Mitä he nyt tekisivät.

Pian illan emäntä meni Mestarin sihteerin luo ja pyysi, että Hänelle kerrottaisiin, että ”rouvat, joiden kanssa oli sovittu tapaamisesta, odottivat Häntä.” Hyvin pian kuuluivat ystävälliset hyvästien sanat. Sitten Mestari palasi ja pysähtyi ovella. Hän katsoi vakavasti kumpaakin naista ja sanoi: ”Te saitte tuon miesparan tuntemaan olonsa hankalaksi, koska niin toivoitte hänen poistuvan. Vein hänet pois, jotta hän ilahtuisi.”⁸²

14
Maria Ioas toivoi saavansa kukan ‘Abdu’l-Bahálta. Hän oli halunnut pyytää Akkoon meneviä pyhiinvaeltajia tuomaan kukan, jos vain mahdollista. Hänestä tuntui, että hän saisi kukan, jos Mestari niin halusi. Kun Mestari sitten tuli Chicagoon, Maria otti yhden lapsistaan ja suuntasi kulkunsa kohti Hotelli Plazaa Mestarin ollessa kaupungissa ensimmäistä päivää. Mestari ei ollut paikalla, joten he odottivat koko iltapäivän. Kun Mestari tuli ulos hissistä, Hän näki heidät ja tervehti heitä ystävällisesti. Sitten Hän meni huonettaan kohti ja pyysi heitä seuraamaan. Maria epäröi ja Mestari kutsui heitä uudestaan sanoen: ”Tulkaa, tulkaa!” Sitten heistä tuntui, että he voivat vapaasti seurata Häntä vastaanottohuoneeseen. Jonkin ajan kuluttua Hän ilmestyi yksityishuoneestaan kantaen ruusuja ja ojensi ystävällisesti Marialle niistä yhden.⁸³

15
Kun ‘Abdu’l-Bahá oli San Franciscossa, järjesti vierailun emäntä tapaamisen Berkeleyn kaupunginjohtajan kanssa. Vastaanotolle odotettiin paljon arvohenkilöitä ja yliopistoihmisiä.

Kun lähdön hetki lähestyi, meni emäntä yläkertaan kiirehtimään ‘Abdu’l-Baháa. Tämä hymyili ja viittasi rouvaa menemään ja sanoi: ”Pian! Pian!” Nainen jätti Hänet hieman kärsimättömänä, koska näytti siltä, että Hän ei valmistautunut lähtöön. Jonkin ajan kuluttua emäntä meni taas ylös rappusia, koska auto odotti ja soitti torvea oven edessä, ja näytti siltä, että Berkeleyn kaupunginjohtaja saisi odottaa. Mutta naista kohtasi vain hymy ja sanat: ”Pian! Pian!” tältä tärkeältä vieraalta. Lopulta kuitenkin naisen kärsivällisyys lähes loppui, koska hän tiesi, että he eivät voisi ehtiä vastaanotolle ajoissa. Yhtäkkiä sitten ovikello soi. ‘Abdu’l-Bahá oli välittömästi portailla, ja kun ovi avautui, Hän oli jo sisäkön vieressä ja veti kynnyksen yli pölyisen ja epäsiistin näköistä miestä, josta kukaan ei ollut koskaan kuullutkaan, mutta jota ‘Abdu’l-Bahá syleili kuin kauan kadoksissa ollutta ystävää. Tämä mies oli lukenut ‘Abdu’l-Bahásta sanomalehdistä ja oli tuntenut, että hänen pitäisi tavata Hänet. Miehellä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi rahaa autokyytiin, joten hän oli kävellyt 30 kilometriä San Franciscoon. Jos ‘Abdu’l-Bahá olisi lähtenyt ajoissa, he eivät olisi tavanneet toisiaan, mutta ‘Abdu’l-Bahá oli ”aavistanut hänen tulonsa”, eikä lähtenyt, ennen kuin Hänen vieraansa istui pöydän ääressä nauttimassa teetä ja voileipiä. Vasta sitten saattoi ‘Abdu’l-Bahá sanoa: ”Nyt minun täytyy lähteä, mutta kun olet kylläinen, odota minua huoneessani yläkerrassa kunnes palaan, ja sitten juttelemme kunnolla.”⁸⁴

16
Lontoossa huomattiin, että usein vierailijat lähtivät hyvin vastahakoisesti pois. Jos paikalla oli yhä läsnä vieraita, kun lounas- tai päivällistarjoilu oli alkamassa, heidät kutsuttiin tietenkin aterialle mukaan. Jotta ei nolostutettaisi ketään, ojensi ‘Abdu’l-Bahá kätensä kaikkein vaatimattomimmalle vieraalle ja ohjasi hänet henkilökohtaisesti päivällispöytään kutsuen hänet istumaan oikealle puolelleen ja jutellen niin lämpimästi, että pian yllättynyt vieras tunsi olonsa täysin levolliseksi. Jopa kahdeksantoistakin vierasta saattoi huomata, että itse Mestari palveli heitä, mutta silti tällä oli tapana myös keskustella ja kertoa tarinoita, jotka usein pulppusivat Hänen huumoriaan.⁸⁵

17
Bahá’u’lláh kirjoitti: ”Viisaita ovat ne, jotka puhuvat vasta, kun saavat kuulijan, kuin juomanlaskija, joka tarjoaa juoman vasta löydettyään janoisen.”⁸⁶

20
Eräs hilpeä tarina kertoo eräästä neiti Letitiasta, joka oli lähtöisin köyhästä haifalaisesta perheestä ja tuli asumaan Mestarin taloon Akkoon opettamaan lapsille ranskaa. Hän oli siellä onnellinen, vaikka olikin katolinen, ja luostarin nunnat huolehtivat hänestä. Eräänä päivänä, kun eräs ranskalainen pyhiinvaeltaja tuli vierailulle, tarvittiin hänen kääntäjäntaitojaan. Kukaan muu ei osannut ranskaa. Neiti nolostui ja kertoi asian myöhemmin nunnille. Useita päiviä tapauksen jälkeen neiti näytti hyvin tuohtuneelta. Kun ‘Abdu’l-Bahá huomasi tämän Hän kutsui hänet luokseen ja vakuutti hänelle: ”Letitia, kerro arvon nunnille, ettei heillä ole mitään syytä pelkoon. Pyysin sinua kääntämään minulle, koska ei ollut ketään muuta, joka olisi osannut ranskaa, en voidakseni opettaa sinua. Yhteisössämme on lukuisia bahá’íta, jotka tulevat tänne anoen koko sydämestään ja rakkaudestaan ohjausta elämäänsä, joten annamme arvokkaat oppimme vain heille. Sinun täytyisi kerjätä ja kerjätä, ja vielä kerjätä, ennenkuin antaisin sinulle opetusta, ja kenties sittenkään en opettaisi sinua. Sillä se ei ole niin halpaa, että sitä annettaisiin silloin, kun sitä ei tahdota. Jää taloomme, jos haluat, tai lähde, jos et ole täällä onnellinen. Pidämme sinut mielellämme, jos vain haluat jäädä, mutta vapauta sydämesi siitä pelosta, että yrittäisimme tehdä sinusta bahá’ín.”⁸⁷

Rohkaisu

18
Pariisissa kerran eräs mies Intiasta sanoi suorasukaisesti ‘Abdu’l-Bahálle näin: ”Elämäni tavoite on viedä parhaani mukaan Krishnan sanomaa maailmaan.”

Lempeään tapaansa Mestari vastasi: ”Krishnan sanoma on rakkauden sanoma. Kaikki Jumalan sanansaattajat ovat tuoneet rakkauden sanoman. Kukaan ei ole koskaan uskonut, että sota ja viha olisivat hyvää. Kaikki ovat samaa mieltä siitä, että rakkaus ja hyvyys ovat parasta.”⁸⁸ Kielteinen lähestymistapa olisi loukannut tuota miestä. Mestari ei väittänyt vastaan. Sen sijaan Hän osoitti hyväksyntää, ja näin Hän rohkaisi tätä hurskasta Krishnan seuraajaa.

19
Kun ‘Abdu’l-Bahá oli Lontoossa, oli samassa paikassa myös eräs työläinen, joka oli jättänyt työkalulaukkunsa eteiseen. Mies sattui tapaamaan hymyilevän ‘Abdu’l-Bahán. Surullisena mies kertoi tilanteestaan: ”En tiedä paljonkaan uskonnollisista asioista, koska minulla ei ole aikaa millekään muulle, kuin työlleni.” Vastaukseksi tulivat lohduttavat sanat: ”Se on hyvä. Oikein hyvä. Päivän työ, joka tehdään palvelun hengessä, on sinänsä Jumalan palvelemista. Sellainen työ on rukousta Jumalalle.”⁸⁹

20
Kun Mestari oli höyrylaiva Celticissä, eräs nainen tuli Hänen luokseen ja kertoi ongelmastaan. Hän pelkäsi kuolemaa. Mestari sanoi hänelle: ”Tehkää sitten jotakin, joka estää teitä kuolemasta. Niin tulette päivä päivältä elävämmäksi ja saatte ikuisen elämän. Hänen Pyhyytensä Kristus sanoi, että ne, jotka pääsevät Jumalan valtakuntaan, eivät koskaan kuole. Tulkaa siis Jumalalliseen valtakuntaan, älkääkä enää pelätkö kuolemaa.”

He keskustelivat Atlantin valtamerestä, joka oli sillä hetkellä tyyni. Mestari neuvoi: ”Ihmisen tulee purjehtia Jumalallisella laivalla. Tämä elämä on kuin myrskyinen meri ja kaikki ihmiset maailmassa – yli kaksi miljardia sielua – hukkuvat siihen ennen kuin sata vuotta on kulunut. Kaikki, paitsi ne, jotka purjehtivat Jumalallisella aluksella. He pelastuvat.”⁹⁰

21
Mestari teki aivan selväksi, että hyvin erilaisilla ihmisillä oli kyky opettaa tätä mahtavaa uskontoa kukin omalla tavallaan. John David Bosch, joka oli tullut Amerikkaan Sveitsistä tunsi, että hän ei kykenisi puhumaan. Sen sijaan hän jakeli pieniä lehtisiä ja kirjoja. Mestari rohkaisi häntä: ”Sinähän pärjäät hyvin. Sinä toimit paremmin, kuin jos puhuisit. Sinä et vain jaa sanoja tai huulten liikettä. Sinun sydämesi puhuu. Sinun seurassasi hiljaisuus puhuu ja säteilee.”⁹¹

22
Juliet Thompson, eräs harras bahá’í ja newyorkilainen taiteilija sai ‘Abdu’l-Bahálta kuulla, että hän opetti bahá’í-uskoa hyvin. Suoraan ja lempeästi Mestari sanoi hänelle: ”Olen tavannut paljon ihmisiä, joita on koskettanut se, mitä sinä olet heille sanonut, Juliette. Sinä et ole kaunopuheinen, et ole sujuvapuheinen, mutta sydämesi opettaa. Sinä puhut tunteisiin koskettavasti – tavalla, joka saa ihmiset kysymään ”Mitä se on, jota hänellä on?”⁹²

23
Vuonna 1919 Margaret Randall, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Bahíyyih, oli vain kolmetoistavuotias matkustaessaan vanhempiensa ja muiden kanssa tapaamaan ‘Abdu’l-Baháa. Bahíyyih on kertonut joitakin kokemuksiaan. ”Eräänä iltana istuimme pöydän ääressä ‘Abdu’l-Bahán seurassa. Hän laittoi minut aina istumaan vasemmalle puolelleen. Hän hymyili minulle ja sanoi: ”Sinun nimesi on Bahíyyih. Bahíyyih tarkoittaa valoa, mutta jos sinulla ei ole jotakin sisällä itsessäsi, jotakin, joka valaisee, valoa ei ole.” Ymmärsin silloin, millaisen haasteen Hän antoi minulle juuri silloin. Erään toisen kerran meille kerrottiin, että voisimme tavata ‘Abdu’l-Bahán jokainen kerrallaan. Äitini tuli mukaan minun tapaamiseeni. Kysyin Häneltä: ”Mitä voin tehdä palvellakseni tätä uskoa?” Mestari asteli edestakaisin huoneessa ja sanoi: ”Opiskele. Opiskele. Opiskele.” Hyvin usein Mestari toisti sanomansa kolmeen kertaan. Tämä oli siis viesti minulle. Mestari tiesi aina sen, mikä auttaisi henkilöä parhaiten kehittymään elämässään. Jos Häneltä sitä pyysi, Hän johdatti ihmisen sitä kohti.⁹³

Lempeys

24
‘Abdu’l-Bahán vankeusaika Suurimmassa Vankilassa Akkossa loppui vihdoin. Hänen silti vielä asuessaan tuossa kaupungissa eräs egyptiläinen kauppias, ’Abdu’l-Karím, joka oli aivan tulessa Jumalan viimeisimmästä sanomasta, halusi vierailla Hänen luonaan. Mies pyysi kirjeitse lupaa tulla pyhiinvaellukselle. Hän varmasti hämmästyi, kun vastaus tuli. Hän voisi tulla pyhiinvaellukselle, mutta vain, jos hän ensin maksaisi kaikki velkansa. Mies oli tehnyt kauppaa usean vuoden ajan. Hänen karavaaninsa ylittivät erämaata kantaen arvokkaita lasteja. Hän oli tietenkin kiinnostunut liiketoimiensa laajentamisesta, mutta nyt hänen suurin haaveensa oli ”olla ilman velkaa kenellekään.” Tästä seurasi, että aina saadessaan maksun jostakin, hän ei sijoittanut rahaa mihinkään saadakseen voittoa, vaan maksoi jonkin velkansa. Näin jatkui viiden vuoden ajan, kunnes hän lopulta oli vapaa veloistaan.

Hänen liiketoimintansa kutistui. Enää ei halu rikkauksien kokoamiseen tyydyttänyt häntä. Maksettuaan kaikki velkansa hänellä oli juuri ja juuri varaa perheensä elättämiseen poissaolonsa ajan. Itselleen hän maksoi kansipaikan Haifaan purjehtivaan laivaan.

Aikaisemmin mies olisi matkustanut ensimmäisessä luokassa. Nyt hänellä ei ollut vuodetta eikä lämmintä hyttiä. Mutta ei se mitään! Hänhän tulisi näkemään Bahá’u’lláhin. Miehen ylittäessä laskuportaita hänen shaalinsa luiskahti veteen. Yöstä tulisi viileä, mutta hänen sydämensä iloitsi ja hän tunsi olonsa ”eläväksi rukouksessa.”

Bahá’u’lláh ilmoitti perheelleen odottavansa kunniavierasta. Haifaan lähetettiin vaunut noutamaan kauppiasta, mutta palvelijalle ei kuvattu tämän hyvin erikoislaatuisen vieraan ulkonäköä. Matkustajien poistuessa laivasta, palvelija katsoi heitä tarkkaavaisesti. Varmaankin hän tunnistaisi jonkun niin merkittävän henkilön. Mutta matkustajat olivat kaikki hyvin tavallisen näköisiä ja niinpä palvelija palasi Akkoon määräaikana ilmoittaen, että vieras ei ollut saapunutkaan. Kauppias oli odottanut, että häntä oltaisiin vastassa. Hänellä ei ollut rahaa jäljellä vaunujen vuokraamiseen. Katkerana ja pettyneenä hän istahti eräälle penkille ja oli epätoivoinen ja hädissään. Bahá’u’lláh tiesi kuitenkin, että Hänen merkittävä vieraansa oli saapunut, vaikkakaan häntä ei ollut tunnistettu. Tällä kertaa Hän lähetti matkaan ‘Abdu’l-Bahán, joka hämärissä huomasi pettyneen hahmon penkillä kyyhöttämässä. Nopeasti Mestari esitteli itsensä ja selitti, mitä oli tapahtunut. Sitten Hän kysyi matkalaiselta haluaisiko hän mennä Akkoon jo sinä iltana vai haluaisiko hän mieluummin odottaa aamuun. Kauppias oli jo viettänyt useita tunteja rukoillen valmistautuen kohtaamaan Bahá’u’lláhin, mutta nyt hänestä tuntui, että katkeruus oli hiipinyt hänen sydämeensä. Hän oli tuntenut olonsa unohdetuksi ja yksinäiseksi saavuttuaan Haifaan. Hän oli jopa alkanut epäillä Bahá’u’lláhin asemaakin. Minkä tähden hän olikaan luopunut omaisuudestaan? Hän oli henkisessä kriisissä. Mutta kuitenkin tämän tervetulleen ja lempeän miehen seurassa hänen epäilynsä ja epäluulonsa haihtuivat hänen sielustaan. Kuitenkin hän tunsi tarvitsevansa rukousta, jotta tuntisi olevansa valmis tapaamaan.

Jumalan lähettilään. Tarina jatkui niin, että Abbas Effendi vaistosi, että tämä uusi ystävä ei haluaisi etsiä hotellihuonetta Hänen kustannuksellaan. Saatuaan tietää, että mies odottaisi mieluummin aamuun Akkoon matkustamista, Hän avasi napit pitkästä yllään olevasta viitasta, istuutui tuon pyhiinvaeltajan viereen ja kääri heidät molemmat sen leveisiin suojiin. Niinpä he istuivat yön yhdessä rukoillen, keskittyneenä haltioituneeseen rukoukseen, joka tuo ymmärryksen. Seuraavana aamuna he matkasivat Akkon vankilakaupunkiin. Lopultakin tuli egyptiläinen Bahá’u’lláhin luo sydän onnellisena viiden vuoden koettelemuksen puhdistamana.⁹⁴

25
May Bolles (myöhemmin Maxwell) oli yksi viidestätoista onnekkaasta pyhiinvaeltajasta, jotka toivotettiin tervetulleiksi vankilakaupunkiin joulukuusta 1898 vuoden 1899 alkuun. Hän kirjoitti ylös kokemuksensa teokseen Varhainen Pyhiinvaellus – jumalallinen rakkaustarina!

Pyhässä maassa, jonka pelkkä ilma oli täynnä ruusujen ja appelsiininkukkien tuoksua, hän löysi ‘Abdu’l-Bahán, jonka rakkaus, viisaus ja lempeys uppoutuivat hänen syvimpään sieluunsa. Akkossa oli pyhä perhe luopunut omista huoneistaan, jotta pyhiinvaeltajat voisivat asua mukavasti. Aikaisin joka aamu kyseli Mestari heidän vointiaan ja terveyttään ja iltaisin Hän toivotti heille ”kauniita unia” ja kunnon lepoa. Siellä kolmen kallisarvoisen päivän ja yön ajan he kuulivat vain Jumalan muistamista. Missään muualla May ei ollut nähnyt tällaista onnea tai kuullut niin paljon naurua. Mestari ei halunnut kyyneliä. Kerran Hän pyysi eräiltä pyhiinvaeltajilta, jotka kyynelehtivät, etteivät he enää itkisi Hänen takiaan. Silloin, kun kaikki olivat täysin tyyniä, Hän opetti ystäviä. May Bolles kirjoitti: ”Olimme oppineet, että olla ‘Abdu’l-Bahán seurassa merkitsi elämää, iloa ja siunausta. Tulisimme myös oppimaan sen, että Hänen läsnäolonsa on puhdistavaa tulta. Pyhiinvaellus pyhään kaupunkiin ei ole mitään muuta kuin tulikoe, jossa sieluja koetellaan. Siellä kulta puhdistetaan ja kuona katoaa. Ei tuntunut mahdolliselta, että mikään muu kuin rakkaus koskaan enää elävöittäisi sanojamme tai tekojamme. Kuitenkin juuri sinä iltapäivänä huoneessani kahden muun pyhiinvaeltajan kanssa minä puhuin pahaa eräästä veljestäni etsien hänestä vikaa ja purin sydämessäni ja sielussani olevaa pahaa sanoillani. Kun yhä istuimme yhdessä palasi Mestarimme kotiin. Hän oli käynyt köyhien ja sairaiden luona. Heti palattuaan Hän kutsui luokseen henkisen äitini Luan, joka oli seurassamme. Mestari kertoi Lualle, että Hänen poissa ollessaan yksi Hänen palvelijoistaan oli puhunut pahaa toisesta, ja Hänen sydäntään suretti, että ystävät eivät rakastaneet toisiaan, tai että he puhuivat ketään sielua vastaan. Sitten Hän kehotti Luaa olemaan puhumatta asiasta ja rukoilemaan. Vähän myöhemmin me kaikki menimme illalliselle ja kova sydämeni oli tietämätön virheestään, kunnes silmieni etsiessä Mestarin rakkaita kasvoja katseeni kohtasi Hänen katseensa, joka oli niin täynnä lempeyttä ja myötätuntoa, että järkytyin sydämeni pohjaan saakka. Hänen silmänsä puhuivat minulle jollakin ihmeellisellä tavalla. Tuossa puhtaassa ja täydellisessä peilissä näin surkean itseni ja purskahdin itkuun. Hän ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota vähään aikaan ja muut jatkoivat huomaavaisesti illallista, kun taas minä istuin Hänen rakkaassa läheisyydessään pesten kyynelillä pois syntejäni. Jonkin ajan kuluttua Hän kääntyi ja hymyili minulle ja mainitsi nimeni useita kertoja aivan kuin olisi kutsunut minua luokseen. Hetkessä ihana onnen tunne valtasi sieluni, sydämeni sai lohdun ja niin paljon toivoa, että tiesin Hänen puhdistavan minut kaikista synneistäni.⁹⁵

26
Eräänä päivänä ‘Abdu’l-Bahá, kääntäjä, ja Howard Colby Ives, joka siihen aikaan oli unitaarikirkon pappi, olivat keskenään eräässä vastaanottohuoneessa. Colby Ives kirjoitti myöhemmin näin: ”‘Abdu’l-Bahá oli puhunut kristinuskon opetuksista ja Hänen tulkintansa Kristuksen sanoista oli niin erilaista yleisesti hyväksyttyyn tulkintaan verrattuna, että en voinut hillitä vastalauseen ilmaisemista. Muistan puhuneeni jonkin verran kiivaasti ja kysyin: ”Kuinka on mahdollista olla noin varma? Kukaan ei voi sanoa tietävänsä varmuudella mitä Jeesus tarkoitti kaikkien vuosisatojen väärintulkintojen ja riitojen jälkeen.” ‘Abdu’l-Bahá antoi ymmärtää, että se oli toki mahdollista.

Oli merkki minun henkisestä kuohunnastani ja kyvyttömyydestäni ymmärtää Hänen asemansa, etteivät Hänen tyyneytensä ja äänensä arvovalta tehneet minuun vaikutusta. Päinvastoin, ne saivat minut kärsimättömäksi. Huusin: ”Tuota en voi uskoa!”

”En koskaan tule unohtamaan, miten kääntäjä loi minuun järkyttyneen katseen. Hän näytti sanovan: ”Kuka te olette väittämään vastaan tai edes kyseenalaistamaan ‘Abdu’l-Baháa?” Mutta ‘Abdu’l-Bahá ei katsonut minuun sillä tavalla. Kuinka kiitänkään Jumalaa siitä! Hän katsoi minuun pitkän tovin ja puhui sitten. Hänen tyynet, kauniit silmänsä tutkivat sieluani sellaisella rakkaudella ja ymmärtämyksellä, että kaikki hetkellinen kiivauteni haihtui. Hän hymyili juuri niin valloittavasti, kuin rakastava hymyilee rakastetulleen ja Hänen henkensä käsivarret näyttivät sulkevan minut syleilyynsä. Sitten Hän sanoi lempeästi minulle, että minun tulisi yrittää tavallani ja Hänen omalla tavallaan.⁹⁶

Myötätunto ja toisten ymmärtäminen

‘Abdu’l-Bahán syvä myötätunto ja ihmisen elämän ymmärtäminen heikkouksineen ja tarpeineen herättivät Hänessä luontevan halun auttaa niin paljon kuin mahdollista.

27
Akkossa Mestarin huoneesta puuttui joskus jopa vuode, koska Hän jatkuvasti antoi omastaan niille, jotka kipeämmin tarvitsivat. Huopaan kietoutuneena Hän nukkui lattialla tai jopa kotinsa katolla. Akkosta ei voinut ostaa vuodetta ja Haifasta tilattu vuode vei ainakin kolmekymmentäkuusi tuntia tuoda perille. Oli selvää, että Mestarin käydessä aamuisin vierailuillaan ja löytäessään kuumeisen potilaan heittelehtivän paljaalla lattialla, Hän lähetti tälle oman vuoteensa. Vasta sitten, kun Hänen oma tilanteensa vahingossa tuli ilmi, sai Hän uuden vuoteen kiitos jonkun hyväsydämisen ystävän.⁹⁷

28
Viimeisten maallisten tuntiensa kuluessa ‘Abdu’l-Bahá oli kuumeessa vuoteessa ja Hänen yövaatteensa piti vaihtaa. Uutta ei kuitenkaan löydetty, koska Hän oli antanut ne muille.⁹⁸

29
Kun eräs Haifassa asuva turkkilainen mies menetti työpaikkansa, olivat hän, hänen vaimonsa ja lapsensa epätoivoisessa tilanteessa. He menivät ‘Abdu’l-Bahán luo saamaan apua. Luonnollisesti he saivatkin paljon apua. Kun tämä köyhä mies sitten sairastui, oli Mestari taas valmiina auttamaan. Hän kustansi lääkärin käynnin, lääkettä ja muuta, mitä mies tarvitsi voidakseen hyvin. Kun mies tunsi kuolevansa, hän kutsui ‘Abdu’l-Bahán ja lapsensa luokseen. Mies sanoi lapsilleen: ”Tässä on isänne, joka pitää teistä huolta, kun minä olen poissa.”

Eräänä aamuna neljä pientä lasta saapui ‘Abdu’l-Bahán kotiin ja he ilmoittivat ”Me tahdomme isämme.” Kun Mestari kuuli heidän äänensä Hän tiesi, keitä he olivat. Lapset kertoivat surunsa Hänelle. Heidän isänsä oli kuollut. ‘Abdu’l-Bahá toi heidät kotiinsa ja tarjosi heille juotavaa, makeisia ja leivonnaisia. Sitten Hän meni kotiin heidän kanssaan. Lasten ilmoitus isän kuolemasta oli ennenaikainen, sillä isä oli vain menettänyt tajuntansa. Mutta seuraavana päivänä hän kuoli. Mestari järjesti hautajaiset ja varusti lapsille ruokaa, vaatteita ja matkaliput koko perheelle Turkkiin. Hänen myötätuntoinen sydämensä oli koko maailmankaikkeuden laajuinen.⁹⁹

30
Tullessaan länsimaihin kohtasi ‘Abdu’l-Bahá kuitenkin todellisuuden, joka järkytti Häntä suuresti. Kurjuus, jota Hän näki koko ajan kaikkialla ympärillään, oli määrältään mahdotonta Hänen lievittää. Asuessaan ylellisesti Lontoon Cadogan Gardens-hotellissa Hän tiesi, että kivenheiton päässä asui ihmisiä, jotka eivät koskaan olleet saaneet syödä kyllikseen. Ja New Yorkissa oli tilanne aivan sama. Nämä asiat tekivät Hänet äärettömän surulliseksi ja Hän sanoi: ”Lähitulevaisuudessa tulee aika, jolloin ihmiskunta tulee paljon herkemmäksi, kuin tällä hetkellä. Silloin hyvin varakas ihminen ei nauti vain ylellisyydestään verratessaan sitä ympärillään olevaan surkeaan köyhyyteen. Hänen on pakko omaksi onnekseen käyttää omaa varakkuuttaan luodakseen paremmat olosuhteet yhteisölle, jossa hän elää.”¹⁰⁰

31
Niin herkkä ja myötätuntoinen oli Mestari inhimillisen kärsimyksen edessä, että Hän myönsi olevansa hämmästynyt, että muut saattoivat olla sen suhteen täysin välinpitämättömiä. Pariisissa Hän toi julki tunteensa näin: ”Minulle kerrottiin juuri, että tässä maassa on tapahtunut hirvittävä onnettomuus. Juna on syöksynyt jokeen ja ainakin kaksikymmentä ihmistä on kuollut. Tästä puhutaan tänään Ranskan parlamentissa ja puhumaan kutsutaan Ranskan Valtionrautateiden johtaja. Häntä tullaan ristikuulustelemaan siitä, missä kunnossa rautatiet ovat ja siitä, mikä aiheutti onnettomuuden, ja väittely tulee olemaan raivokasta. Olen hyvin hämmästynyt ja yllättynyt huomatessani, mikä mielenkiinto ja järkytys on syntynyt koko maahan näiden kahdenkymmenen ihmisen kuolemasta. Samaan aikaan he ovat täysin kylmiä ja välinpitämättömiä sen suhteen, että tuhansia italialaisia, turkkilaisia ja arabialaisia surmataan Tripolissa! Tämä järjetön teurastus ei ole hämmentänyt hallitusta ollenkaan! Kuitenkin nämä onnettomat uhrit ovat myös ihmisiä.”¹⁰¹

Anteliaisuus

‘Abdu’l-Bahá antoi avokätisesti siitä, mitä Hänellä oli. Rakkautta, aikaa, huolenpitoa ja välittämistä, ruokaa ja rahaa, vaatteita ja kukkia, jopa vuoteen tai maton! Hänen mottonsa näytti olevan tämä: niukkuutta Hänelle itselleen, anteliaisuutta muille.

Tarinoita Mestarin epäitsekkyydestä muiden ihmisten hyvinvoinnin hyväksi on lukemattomia. Hän oli ”runsaskätinen kuin sade köyhiin kohdistuvassa anteliaisuudessaan.”¹⁰² Koska Hän ja Hänen perheensä olivat rikkaita rakkaudessaan Jumalaan, he hyväksyivät aineellisen puutteen itselleen ilolla. Toisaalta, jos Mestari tiesi jonkun särkyneestä ikkunasta tai vuotavasta katosta, jotka molemmat ovat terveydelle vaarallisia, Hän varmisti, että tarvittavista korjaustöistä huolehdittiin loppuun saakka.¹⁰³ Hän ei tarvinnut tai halunnut ylellisyyksiä. Tämä tuli selväksi Hänen Amerikan matkallaan. Kerran asuttuaan muutaman päivän hienoissa huoneissa, joita jotkut ystävät olivat Hänelle järjestäneet, Hän muutti yksinkertaiseen asuntoon. Hotelleissa Hän antoi juomarahoja niin runsaskätisesti, että sitä hämmästeltiin. Ystävien koteihin, joissa Hän oli vieraana, Hän jätti huomaavaisia lahjoja sekä isännälle että palvelijoille. Pitäisi muistaa, että Hän matkusti rannikolta toiselle puhumaan ilman palkkaa tai sopimusten tuomia etuisuuksia.

32
‘Abdu’l-Bahán anteliaisuus oli luontevaa jo lapsuudessa. Eräs tarina on kirjoitettu muistiin ajalta, jolloin nuori ’Abbas Effendi kulki vuoristoon katsomaan tuhansia Isänsä silloin omistamia lampaita. Paimenet halusivat osoittaa kunnioitusta nuorelle vieraalleen ja järjestivät juhlan. Ennen kuin ’Abbas vietiin päivän päätteeksi kotiin, neuvoi paimenien päällikkö Häntä sanoen, että Hänen tulisi tavan mukaan tällaisessa tilanteessa jättää paimenille jokin lahja. ’Abbas sanoi miehelle, ettei Hänellä ollut mitään annettavaa. Paimen kuitenkin itsepintaisesti toisti, että Hänen tulisi antaa jotakin. Silloin Mestari antoi paimenille kaikki lampaat.

Kerrottiin, että kun Bahá’u’lláh kuuli tästä tapauksesta, Hän nauroi ja sanoi: ”Meidän täytyy suojella ‘Abdu’l-Baháa omalta itseltään – jonain päivänä Hän antaa pois itsensäkin.”¹⁰⁴

33
Kerrotaan, että Bahá’u’lláhin kodissa oli kaunis matto, jonka päällä Hänellä oli tapana istua. Eräänä päivänä tuli eräs köyhä arabialainen tuomaan taloon kuorman polttopuita. Mies näki maton ja viehättyi sen kauneudesta. Hän kosketteli sitä suurella kunnioituksella ja huudahti: ”Oi miten mahtaakaan olla ihanaa istua noin upealla matolla!”

‘Abdu’l-Bahá kuuli sen ja sanoi: ”Jos pidät tästä matosta, ota se.” Mies ei voinut uskoa, että se oli todellakin lahja hänelle. Pelätessään menettävänsä sen hän asetti sen olkapäilleen ja lähti juoksemaan ja katsoi vielä juostessaan taakseen nähdäkseen tulisiko joku, ja ottaisi sen häneltä. Herkullisen huumorintajuisesti ‘Abdu’l-Bahá sanoi: ”Menehän nyt, kukaan ei ota sitä sinulta pois.”¹⁰⁵

34
Toinen tarina Hänen anteliaisuudestaan koskee myös erästä mattoa, joka oli hienoimpia persialaisia mattoja, mitä Persiassa koskaan oli kudottu. Se oli kudottu puhtaimmasta silkistä, kuvioitu ruusutarha-aiheiseksi ja reunus oli punottu paksulla, aidolla kultapunoksella. Se oli ostettu eräiltä kauppiailta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Suurella vaivalla se kuljetettiin Haifaan. Koska matkustaminen ja kuljettaminen olivat hankalaa, se tuotiin Afganistanin ja Intian kautta.

Kun maton tuoja, eräs antelias pyhiinvaeltaja sitten saapui perille uuvuttavien matkaviikkojen jälkeen, hän toi maton Bábin Hautapyhäkön läheisyydessä sijaitsevalle Pyhiinvaeltajien talolle ja levitti sen lattialle. ‘Abdu’l-Bahá saapui ja kysyi välittömästi talon isännöitsijältä kenen matto oli. Kun se Hänelle kerrottiin, Hän sanoi, että noin kallisarvoisen maton ei pitäisi olla lattialla, jossa se voisi likaantua. Niinpä Hän pyysi, että se käärittäisiin rullalle ja vietäisiin pois. Pyhiinvaeltaja sanoi sitten ‘Abdu’l-Bahálle, että matto oli tuotu.

Hänelle. Siihen ‘Abdu’l-Bahá vastasi, että niin hieno lahja pitäisi asettaa Baha’u’lláhin Hautapyhäkköön ja Hän asettaisi sen sinne itse. Muutaman päivän kuluttua paikalla asuvat uskovat ja pyhiinvaeltajat menivät ‘Abdu’l-Bahán seurassa Bahjíin. He astuivat Akkoon menevään junaan Haifassa. Akkosta veivät vaunut vanhimmat ystävistä Bahjíin. Mestari itse ratsasti jo kuuluisaksi tulleella valkoisella aasilla, ja nuoremmat kävelivät. Itämaista kotoisin oleva pyhiinvaeltaja ”tarjosi ‘Abdu’l-Bahálle suklaata ja Hän jakoi sen muiden kanssa.” Sama mies muisteli, että ”pyysimme Mestarilta lupaa laulaa, ja kun Hän ystävällisesti antoi luvan, me aloimme laulaa. En muista, mitä lauluja ne olivat, olivatko ne rukousresitaatiota vai muita lauluja, mutta tiedän sen, etten koskaan elämässäni ole ollut niin onnellinen kuin silloin, kun lauloin Mestarin läsnä ollessa, ja olen varma, että muista tuntui ihan samalta. Kun saavuimme perille Bahjíin, nautimme päivällistä ja sitten ‘Abdu’l-Bahá levitti maton Pyhään Hautapyhäkköön, ja niin toiveeni toteutui.^106 107

35
‘Abdu’l-Baháa oli pyydetty puhumaan kahdeksannessatoista vuotuisessa Mohonk-järven Kansainvälisessä Välimieskonferenssissa Mohonkin vuoristotalossa. Paikka oli kaunis vuoren huipulla sijaitseva lomakeskus pienen, metsän reunassa olevan jalokivenkaltaisen Mohonk-järven rannalla eteläisessä New Yorkin osavaltiossa. Näissä konferensseissa kävi paljon vaikutusvaltaisia ihmisiä.¹⁰⁸

Hän lopetti puheensa sanomalla: ”Jumalan Pyhä Henki on se, joka suojelee ihmiskuntaa, sillä ihmisten ajatukset eroavat toisistaan, ihmisten vastaaottokyky on erilainen. Koko ihmiskunnan vastaanottokykyä ei voida tehdä samankaltaiseksi muuten kuin yhteisen kanavan, Pyhän Hengen kautta.41 Hänelle osoitettiin sydämellisesti suosiota, mutta Hän oli liian väsynyt jatkaakseen puhettaan. Lähtöä edellisenä päivänä ‘Abdu’l-Bahá päätti, että Hän halusi lahjoittaa konferenssin johtajalle kallisarvoisen persialaisen maton, joka valitettavasti kuitenkin oli Hänen asunnossaan New Yorkissa. Tohtori DÍyá Baghdádí onnistui erittäin vaikeassa tehtävässään noutaa matto niinkin kaukaa ja vain yhden illan aikana. Hän saapui perille juuri, kun ‘Abdu’l-Bahá oli kättelemässä herra Smileya, ja valmistautui lähtemään. Albert Smiley oli varmasti hämmästynyt, koska hän sanoi: ”Hyvänen aika, tämähän on juuri sellainen, mitä olen yrittänyt etsiä vuosikausia! Meillä nimittäin oli ennen juuri tällainen persialainen matto, mutta se paloi tulipalossa, ja vaimoni on ollut siitä kovin pahoillaan. Tästä hän varmasti ilahtuu suuresti!”¹⁰⁹ Tämän tarinan kertoja tiesi, että tuo matto on yhä käytössä tuossa vuoristotalossa.

36
‘Abdu’l-Bahá kieltäytyi ottamasta vastaan hyvin anteliaita rahasummia, jotka oli tarkoitettu Hänelle itselleen, mutta otti vastaan pienenkin rakkaudenosoituksen, kuten esimerkiksi nenäliinan. Lontoossa eräs nainen sanoi Mestarille: ”Minulla on shekki eräältä ystävältä, joka pyytää hartaasti, että se otettaisiin vastaan, ja että sillä ostettaisiin hyvä auto, jota voisitte käyttää työssänne Englannissa ja muualla Euroopassa.” Tähän ‘Abdu’l-Bahá vastasi: ”Otan suurin kiitoksin vastaan ystävänne lahjan.” Hän otti shekin molempiin käsiinsä, niin kuin olisi siunannut sen, ja sanoi: ”ja palautan sen, jotta se käytettäisiin lahjoihin köyhille.”¹¹⁰

Erään toisen kerran eräs amerikkalainen nainen halusi lahjoittaa rahaa Mestarille ”joko Hänelle itselleen tai uskon työssä käytettäväksi. Mestari vastasi, että Hän ei itselleen voinut ottaa vastaan hänen lahjaansa. Mutta jos nainen haluaisi tehdä jotakin Hänen hyväkseen, hän kasvattaisi Haifan kristityn koulumestarin kaksi pientä tyttöä. Miehen vaimo oli vastikään kuollut, mies oli hyvin köyhä ja suurissa vaikeuksissa. Nainen teki niin ja lähetti lapset beirutilaiseen kouluun.¹¹¹ Amerikkalaiset bahá’ít halusivat lahjoittaa 18 000 dollaria Mestarin heidän kotimaansa rannoille suunnattua matkaa varten. Kun varat olivat tulossa Mestarille, Hän palautti ne, ja pyysi, että ne sen sijaan lahjoitettaisiin hyväntekeväisyyteen.

37
‘Abdu’l-Bahán saavuttua Englantiin Hän vieraili erään ystävän luona kylässä lähellä Lontoota. Hänen ympärillään oleva ilmiselvä köyhyys tässä varakkaassa maassa järkytti Häntä suuresti. Hän käveli kylällä pukeutuneena valkoiseen turbaaniin ja pitkään persialaiseen takkiin, ja kaikkien katseet kohdistuivat tähän tuntemattomaan vieraaseen, joka oli, näin ihmisille oli kerrottu, ”pyhä mies itämaista.” Lapset tietysti kiinnostuivat Hänestä, seurasivat Häntä, nykivät Hänen takkiaan tai kättään ja pääsivät heti Hänen syleilyynsä tai saivat halauksen. Tästä lapset ilahtuivat, tietenkin, eivätkä lapset koskaan pelänneet ‘Abdu’l-Baháa. Mutta se, mikä heitä ilahdutti ja ihmetytti vielä enemmän halauksen jälkeen, olivat heidän pienistä käsistään löytämänsä shillingit tai muut kolikot, jotka olivat peräisin ”pyhän miehen” takin tilavista taskuista. Heidän kokemusmaailmassaan tällaiset hopeakolikot olivat harvinaisia, ja he juoksivat iloisina kotiin ja kertoivat anteliaasta, itämaisesta muukalaisesta, jolla näköjään oli ehtymätön määrä kimmeltäviä kuuden pennyn lantteja.

Lapset tungeksivat Hänen jäljessään ja niin paljon kuuden pennyn lantteja jaettiin, että ‘Abdu’l-Bahán vierailun isäntä huolestui ja puhui asiasta toisen vieraan, rouva Robartsin kanssa. He sanoivat närkästyneinä: ”On häpeällistä, että Hän tulee luoksemme, eikä ota vastaan mitään, ja antaa meille täällä koko ajan jotakin! Näin ei saa jatkua!” Sinä päivänä ‘Abdu’l-Bahá oli jakanut paljon kuuden pennyn lantteja, ja ihmisiä oli tullut naapurikylistäkin tuomaan lapsensa saamaan tuon ”pyhän miehen” siunauksen – ja tietenkin nuo kuuden pennyn lantit! Noin yhdeksän aikaan illalla seurueen naiset päättivät, että kukaan ei enää saa tavata ‘Abdu’l-Baháa sinä iltana. Heidän odottaessaan talon edessä tuli eräs mies kujaa pitkin vauva sylissään mukanaan muita lapsia, jotka pitivät häntä takinliepeestä. Miehen tiedustellessa, missä ”pyhä mies” on, hänelle vastattiin jyrkästi, että Häntä ei saanut tavata, että Hän oli väsynyt ja mennyt jo levolle. Mies huokaisi ja sanoi: ”Voi, olen kävellyt yli 9 kilometriä tavatakseni Hänet. Voi, miten ikävää!” Vierailun isäntä antoi jyrkän vastauksen, koska oli luullut, että lanttien saaminen oli saanut miehen kulkemaan tuon matkan enemmän kuin uskonnollinen innostus. Mies huokasi yhä syvemmin ja kääntyi lähteäkseen. Silloin yhtäkkiä ‘Abdu’l-Bahá tuli talon nurkan takaa. Tapa, jolla Hän syleili miestä ja hänen lapsiaan oli niin ihana, että noiden kahden huolestuneen ystävän sydämet sulivat. Ja kun Mestari lopulta lähetti nuo kutsumattomat vieraat kotiin, he olivat saaneet lohtua, he olivat tulleet iloisiksi ja heidän kätensä pursusivat kuuden pennyn lantteja. Nuo kaksi ystävää katsoivat silloin toisiaan ja sanoivat: ”Kuinka väärässä olimmekaan! Emme kyllä yritä toista kertaa ohjailla ‘Abdu’l-Baháa!”¹¹²

38
‘Abdu’l-Bahálle riittivät huokeat vaatteet. Eräänä päivänä Akkon kuvernööri oli tulossa vieraaksi. Mestarin vaimon mielestä Hänen takkinsa ei ollut kyllin arvokas tilaisuuteen nähden. Hyvissä ajoin ennen vierailua vaimo meni räätälille ja tilasi hienon takin. Hän ajatteli, että ‘Abdu’l-Bahá ajatteli niin vähän itseään, ettei Hän huomaisi, että Hänen vanha takkinsa oli hukassa. Mestarin ainoa toive nimittäin oli olla äärimmäisen puhdas. Uusi vaate asetettiin esille hyvissä ajoin, mutta ‘Abdu’l-Bahá etsi vanhaa takkiaan. Hän kyseli sen perään ja sanoi, ettei esille laitettu takki ollut Hänen. Hänen vaimonsa yritti selittää uuden takin olemassaoloa, mutta Mestari ei kuunnellut selityksiä, ja myös kertoi vaimolleen, miksi. ”Ajattele nyt! Tämän takin hinnalla voit ostaa viisi tavallista takkia. Ja luuletko, että käyttäisin niin paljon rahaa takkiin, jota vain minä käyttäisin? Jos mielestäsi tarvitsen uuden, hyvä niin, mutta lähetä kuitenkin tämä takki takaisin ja pyydä räätäliä ompelemaan minulle sen hinnalla viisi tavallista takkia. Sitten näet, että minulla on uusi takki ja lisäksi neljä takkia annettavaksi muille!”¹¹³

39
Viitta- ja takkitarinat ‘Abdu’l-Bahásta ovat lukuisia. Kerran Mestarin vaimon lähtiessä matkalle hän jätti ‘Abdu’l-Baháa varten toisen viitan tyttärensä huostaan, koska pelkäsi, että ‘Abdu’l-Bahá antaisi viittansa pois ja joutuisi vaimon poissa ollessa olemaan ilman viittaa. Tyttären oli määrä olla kertomatta toisesta viitasta Isälleen, mutta ihme ja kumma, ‘Abdu’l-Bahá kysyi pian tyttäreltään, olisiko Hänelle toista viittaa? Totuus oli kerrottava. Niin kuin odottaa sopii ‘Abdu’l-Bahá vastasi tyttärensä vastaukseen: ”Kuinka voisin iloita kahdesta viitasta, kun tiedän, että on niitä, joilla ei ole yhtään?” Ja Hän antoi kuin antoikin toisen viittansa pois.¹¹⁴

40
Kerran Mestarilla oli hieno viitta, joka oli kudottu persialaisesta villalangasta ja annettu Hänelle lahjaksi. Kun eräs köyhä mies pyysi Häneltä vaatetta, Mestari haetutti juuri tuon viitan ja antoi sen miehelle. Mies otti viitan vastaan ja valitti, että se olikin vain puuvillaa.

”Ei ole!”, vakuutti ’Abdul’-Bahá miehelle, ”se on villaa!” Todistaakseen tämän miehelle Hän sytytti tulitikun ja poltti vähän viitan nukkapintaa. Mies valitti kuitenkin yhä, ettei viitta ollut hyvä. ’Ábbas Effendi nuhteli miestä siitä, että tämä arvosteli hänelle annettua lahjaa. Hän kuitenkin päätti tapaamisen pyytämällä avustajaansa antamaan miehelle mejidin eli noin neljän frangin arvoisen kolikon. Monet huomasivat, että jos joku aiheutti Mestarille mieliharmia, Hän aina antoi tuolle henkilölle jonkin lahjan.¹¹⁵

41
Majuri Wellesley Tudor-Pole kirjoitti päiväkirjaansa vuonna 1918 vieraillessaan Mestarin luona näin: ”Annoin Hänelle persialaisen kamelinkarvaviitan. Hän oli siitä hyvin mielissään, koska on talvi, ja Hän oli antanut pois ainoan omistamansa viitan. Vaadin Häntä lupaamaan, että Hän pitäisi tämän viitan edes talven yli, ja luotan siihen, että niin Hän tekeekin.”¹¹⁶

42
Ennen kuin talven kylmä saapui Akkoon, meni Mestari vaatekauppaan, jossa Hän osti vuotuisen uuden viitan usealle köyhälle. Hän itse puki vaatteet joidenkin köyhien päälle. Hän antoi niille, joiden katsoi ansaitsevan ja piti kirjaa lahjojen saajista. Hän ei halunnut, että Häntä käytettäisiin hyväksi. Mutta jopa silloin, kun Häntä käytettiin hyväksi, Hän osoitti ystävällisyyttä ja oli antelias, kuten usein huomattiin.¹¹⁷ Ei ihmekään, että arabit kutsuivat Häntä anteliaisuuden herraksi.¹¹⁸ Bahá’ít aivan hehkuivat ylpeydestä todistaessaan Hänen jatkuvasta ystävällisyydestään ja rakastivat Häntä Jumalan palvelijana.

43
Mary Lucas oli pyhiinvaelluksella Akkossa vuonna 1905 ja huomasi, että Mestari antoi muille kaikki lahjat, jotka oli lähetetty Hänelle. Kerrotaan eräästä hopeisesta astiastosta, joka annettiin Hänelle, eikä Hän edes katsonut sitä. Yksi ja toinen sai osia astiastosta kunnes osa osalta se oli kadonnut.

Eräs merkittävä tapaus koski erästä varakasta naista, joka tarjosi Hänelle rahasummaa ennen lähtöään Akkosta. Mestari kieltäytyi vastaanottamasta sitä, ja naisen anellessa lupaa saada osakseen etuoikeuden saada asettaa se Hänen käsiinsä, Mestari sanoi painokkaasti: ”En koskaan ota itselleni mitään, mutta jos tahdot, voit antaa sen eräälle köyhälle miehelle, jotta hän voisi kouluttaa poikansa.” Niinpä tuo raha käytettiin tuohon tarkoitukseen.¹¹⁹

Hyväntekeväisyys

Jo ‘Abdu’l-Bahán aikana oli perustettu avustusrahastoja. Hän itse tuki Pelastakaa Lapset – rahastoa. Haifan avustusrahasto oli luotu paikallisen väestön kurjuuden lievittämiseksi. Kaksi kertaa Mestari oli lahjoittanut viisikymmentä Egyptin puntaa. Ensimmäisen lahjoituksen jälkeen Hänen nimensä kirjoitettiin ensimmäiseksi lahjoittajien listaan. Toisen lahjoituksen jälkeen sotilaspäällikkö G.A. Stanton kirjoitti kiitoskirjeen, jossa hän sanoi: ”Olkaa hyvä ja ottakaa vastaan johtokunnan puolesta esittämäni mitä vilpittömin ja arvostavin kiitos taas kerran osoittamastanne tunnetusta anteliaisuudesta ja huolenpidosta, jota osoitatte köyhiä kohtaan. He tulevat aina siunaamaan Teitä avokätisyydestänne, jota olette osoittaneet heidän hyväkseen.”¹²⁰

44
Eräät kaikkein koskettavimmista tapauksista, joita Mestari koki länsimaisten köyhien keskuudessa, olivat varmaankin Hänen vierailunsa Pelastusarmeijan Lontoon päämajaan ja Boweryn lähetysasemalle New York Cityyn.

Jouluiltana vuonna 1912 ‘Abdu’l-Bahá vieraili Pelastusarmeijan yömajassa Lontoossa, jossa tuhannet kodittomat miehet söivät joulupäivällistä. Hän puhui heille heidän syödessään muistuttaen heitä siitä, että Jeesuskin oli ollut köyhä, ja että köyhien oli helpompaa päästä taivasten valtakuntaan, kuin rikkaiden. Miehet istuivat lumoutuneina. Jotkut heistä olivat niin hämmästyneitä, että huolimatta nälästä ja poikkeuksellisesta ateriasta, joka heillä oli edessään, he unohtivat syödä. Kun ‘Abdu’l-Bahá lähtiessään antoi yömajan johtajalle rahaa, jotta uutena vuonna voitaisiin ostaa samanlainen ateria, nousivat miehet seisomaan ja osoittamaan suosiotaan ja heiluttivat veitsiään ja haarukoitaan. He eivät olleet tietoisia siitä, että Hän oli kohdannut koettelemuksia, vastoinkäymisiä ja kärsimyksiä, jotka olivat paljon vakavampia, kuin mitä he olivat kokeneet.¹²¹ Ennen kuin ‘Abdu’l-Bahá meni Boweryn lähetysasemalle Hän pyysi eräitä ystäviä vaihtamaan tuhannen frangin setelin neljännesdollarin kolikoiksi. Lähetysasemalla huhtikuussa 1912 Hän puhui hyvin sydämellisesti koolla olevalle muutamalle sadalle miehelle. ”Olkaa kiitollisia Jumalalle, että olette köyhiä, sillä Hänen Pyhyytensä Jeesus Kristus sanoi: ’Autuaita ovat köyhät’, eikä päinvastoin koskaan sanonut, että rikkaat olivat autuaita. Hän sanoi myös, että Valtakunta on köyhien ja kamelin on helpompi mennä neulansilmän läpi, kuin rikkaan päästä Jumalan Valtakuntaan. Ja sitten Hän kertoi heille, että kun Jeesus Kristus tuli, olivat köyhät ensimmäisiä, jotka uskoivat Häneen, eivät rikkaat. Ja myöhemmin Hän sanoi: ”Rikkaat ovat useimmiten välinpitämättömiä, piittaamattomia ja hyvin maallisia ja luottavat omaisuuksiinsa. Köyhät taas ovat riippuvaisia Jumalasta ja he luottavat Häneen, eivätkä itseensä. Siksi köyhät ovat lähempänä Jumalan kynnystä ja Hänen valtaistuintaan.”¹²² Hän päätti puheensa tavanomaisella nöyryydellä, pyytäen kuulijoita hyväksymään Hänet palvelijanaan. Puheensa jälkeen Hän seisoi Lähetysaseman tulohallissa. Hän kätteli jokaista ja laittoi jokaisen käteen kolikoita – yösijan hinnan. Ainakin yksi miehistä piti kiinni kolikoistaan ja sanoi: ”Tuo mies oli taivaasta, eikä Hänen antamansa kolikko ole tavallinen kolikko, vaan tuo minulle onnea!”¹²³ Noin kahdeksankymmentä neljännesdollarin kolikkoa jäi jäljelle. Kun Mestari tuli perille majapaikkaansa Häntä vastaan tuli sisäkkö, joka aiemmin oli onnellisena vastaanottanut Häneltä ruusuja. Nyt Hän tyhjensi kaikki jäljellä olleet kolikot sisäkön esiliinaan. Sitten Hän meni nopeasti eteenpäin. Kun sisäkkö kuuli ‘Abdu’l-Bahán lahjoista Lähetysasemalla hänkin päätti antaa saamansa kolikot muille. Juliet Thompson muisteli: ”Kun myöhemmin istuimme kaikki koolla Mestarin ympärillä, Hän vastasi nauraen erään ystävän huomautukseen siitä, onko hyväntekeväisyys ylipäätään järkevää. Mestari vastasi. ”Vakuutan teille, lahjoittakaa köyhille! Jos annatte heille pelkkiä sanoja, he laittavat kätensä taskuunsa, ja huomaavat yhä olevansa köyhiä teidän sanojenne jälkeenkin!” Silloin ovelle koputettiin kevyesti ja ovella seisoi tuo pieni sisäkkö. Hänen silmänsä olivat kosteat kyynelistä ja jotenkin lumoutuneena ja täysin huomaamatta meitä muita, hän käveli suoraan Mestarin luo. ”Tulin hyvästelemään teitä, herra,” hän sanoi arasti ja ääni väristen, ”ja kiittämään teitä kaikesta hyvyydestänne minua kohtaan. En koskaan odottanut sellaista hyvyyttä. Ja pyytäisin myös, että rukoilisitte puolestani!” Sisäkön pää oli painuksissa ja hänen äänensä värähti ja hän kääntyi nopeasti ja meni pois.¹²⁴

45
Vuonna 1907 oli Corinne True Akkossa Mestarin vieraana. Hän oli yksi niistä monista, joita kosketti syvästi ‘Abdu’l-Bahán rakkaus, jonka niin selvästi osoitti Hänen tavanomainen perjantaiaamujen apunsa köyhille. Ikkunastaan hän näki kahdestasadasta kolmeensataan miestä, naista ja lasta. Niin kirjavaa väkeä näkee vain täälläpäin maailmaa. Oli sokeita, rampoja, raajarikkoja ja hyvin heikkoja, surkeimmin pukeutuneita ihmisiä, mitä maailmassa olla saattaa. Erään miehen vaatetus oli tehty paikatusta täkistä, eräällä vanhalla naisella oli viitta säkkikankaasta. Lapset olivat niin ryysyisiä, että vaatteet hädin tuskin pysyivät heidän päällään.

”Kaksi tai useampi miespuolista uskovaa oli pihalla Mestarin kanssa. Ihmisten piti järjestäytyä kahden puolen pihaa ja Mestari aloitti portin läheltä ja antoi jokaisen käteen jonkun kolikon, ja sen saatuaan tuon henkilön oli määrä lähteä. Ei voinut koskaan unohtaa tuota näkyä, kun Mestari meni yhden luota toisen luo ja sanoi hyväksyviä ja ystävällisiä sanoja jokaisen rohkaisemiseksi. Joidenkin kohdalla Hän pysähtyi ja tiedusteli heidän vointiaan ja taputti selkään, näitä köyhiä, likaisennäköisiä olentoja. Ja silloin tällöin Hän lähetti jonkun matkaan tyhjin käsin ja nuhteli häntä laiskuudesta. Kuinka selkeältä ja sointuvalta Hänen äänensä kuulostikaan Hänen mennessään yhden luota toisen luo antaen ja rohkaisten! Hänen mukanaan olevat miehet pitivät yllä järjestystä hyvin ystävällisesti, mutta tiukasti ja katsoivat, että kaikki poistuivat heti, kun olivat saaneet lahjan Mestarilta. Missä tämän maan päällä voi nähdä tällaisen Akkon Mestarin pihalla tapahtuvan joka perjantai toistuvan kohtauksen? Hän itse on Turkin hallituksen vanki ja on elänyt vankeudessa tai maanpaossa yhdeksänvuotiaasta saakka!¹²⁵ Myöhemmin levätessään Mestari kertoi rouva Truelle näistä ystävistään. ”Nämä ovat ystäviäni, minun ystäviäni. Jotkut ovat vihamiehiäni, mutta he luulevat, etten tiedä sitä, koska näyttävät olevan ystävällisiä, ja heille olen hyvin ystävällinen, koska ihmisen täytyy rakastaa vihollisiaan ja tehdä heille hyvää.” Hän selitti, että Akkossa ei yksinkertaisesti ollut riittävästi työtä. Miehet saattoivat tehdä vain kahdenlaista työtä: kalastaa, mutta meri oli viime aikoina ollut liian myrskyinen, tai he saattoivat kantaa kuormia selässään, jolloin piti olla hyvin vahva. Niitä, jotka yrittivät pettää Häntä, nuhdeltiin, ja heille kerrottiin, mistä he saattaisivat löytää työtä.¹²⁶

46
Roy, yksi varhaisista pyhiinvaeltajista, kertoi näkemästään näin: ”Perjantaiaamuna kello seitsemän näemme toisenlaisen näyn. Lähellä puutarhan telttaa saattaa nähdä kurjia köyhiä koolla – rampoja, ontuvia ja sokeita – harvoin heitä on vähempää kuin sata. ‘Abdu’l-Bahán kulkiessa heidän keskellään Hänen nähdään antavan jokaiselle pienen kolikon ja lisäksi myötätuntoisen tai rohkaisevan sanan. Usein Hän tiedustelee kotiin jääneiden vointia. Usein Hän lähettää lahjan myös poissaolevalle. Surkea on tuo kulkue, kun se marssii hitaasti pois. Mutta he kaikki odottavat toiveikkaasti tätä jokaviikkoista vierailua, ja sanotaan jopa, että tämä on joillekin heistä ainoa toimeentulon lähde. Melkein joka aamu, aikaisin, Hänet saatetaan nähdä tekemässä kierrostaan kaupungilla. Hän käy heikkojen ja sairaiden luona. Moni kurja asumus saa iloa Hänen läsnäolostaan.¹²⁷

Uhrautuvaisuus

Kuinka tämä vanki pystyi lahjoittamaan Akkon köyhille joka perjantaiaamu? Eikö Hänen maanpakoon ajetun perheensä vauraus ja omaisuus ollut melkein kokonaan takavarikoitu? Eräs pyhiinvaeltaja huomasi, että ‘Abdu’l-Bahá antaa todella uhraten omastaan. Hän säästää oman elämänsä sellaisista tarpeista, joita jotkut pitäisivät elämän välttämättömyyksinä.¹²⁸

Royta hämmästytti erityisesti uhrautuvuuden henki, jonka hän huomasi kaikkein suurimman vankilan bahá’ílla olevan. Hän pani merkille, että ei ollut missään ”havainnut sellaista rakkautta, niin täydellistä harmoniaa.” Vankilassa olevien toive oli palvella toisia.”¹²⁹ Mestari puhui Roylle persiaksi tulkin välityksellä. Kun Hän ensin oli sanonut ”Jumalan Asia on kuin puu – sen hedelmä on rakkaus,” Hän sitten kysyi uskovien vointia. Hän oli onnellinen siitä, että sai kuulla uskovien olevan saavuttamassa suuremman ykseyden. Hän myös vastasi tähän sanomalla: ”Tämä uutinen tuo minulle iloa, sillä mitä suurempi heidän ykseytensä on, sitä enemmän he saavat apua Jumalalta. Heidän täytyy rakastaa toisiaan. Kunkin tulee omistaa ja uhrata itsensä ja omaisuutensa muiden hyväksi. Minä itse uhraan elämäni kaikkien puolesta.¹³⁰

47
‘Abdu’l-Bahá osasi antaa – eikä vain sitä, mitä Hän ei enää tahtonut tai tarvinnut. Kerran Montrealissa ollessaan lähdössä takaisin Maxwellin perheen kotiin kokoukseen, ystävät kyselivät, voisivatko he kutsua vaunut Häntä noutamaan. ‘Abdu’l-Bahá meni raitiovaunulla ja sanoi: ”Ei se mitään haittaa. Näin säästyy kuluja. Kulkuvälineiden hinnassa on dollarin ero.” Saapuessaan perille Maxwellien kotiin, Hän antoi punnan jokaiselle palvelijalle.¹³¹ Vietettyään kaksi yötä Phoebe Hearstin kartanossa, Hän kutsui koolle palvelijat ja kiitti heitä – kukin sai kymmenen dollaria.

48
Eräs nainen näki omin silmin erään koskettavan tapahtuman Dublinissa, Yhdysvalloissa. Eräs köyhä, vanha mies kulki majatalon ohi ja Mestari pyysi avustajaansa kutsumaan miehen takaisin. Mies oli sekä rähjäinen että likainen, mutta Mestari otti häntä kädestä ja hymyili hänelle. He juttelivat hetken keskenään, ja Mestari katseli miehen koko olemusta. Miehen housut tuskin pysyivät hänen päällään. Mestari naurahti lempeästi ja astui sivummalle. Kadulla ei ollut ketään. Hän irrotti vyön vyötäröltään ja riisui housunsa. Sitten Hän kääri viittansa ympärilleen ja ojensi housut tuolle köyhälle miehelle ja sanoi. ”Olkoon Jumala kanssasi.”¹³²

Jalomielisyys

‘Abdu’l-Bahán jalomielisyydestä tiesivät kaikki, eivätkä vain Hänen ystävänsä, jotka tietenkin tiesivät siitä. Mutta myös ne, jotka kadehtivat Häntä, tiesivät siitä. Hänellä ei ollut pahaa tahtoa ketään kohtaan. Hän ilahdutti kaikkien elämää, joita kohtasi, ja vastasi pahaan hyvällä. Kukapa muu siis saattoi neuvoa ystäviä paremmin, kuin Hän. Hän sanoi: ”Älkää milloinkaan tulko toivottomiksi ihmisten pahantahtoisuudesta, heidän riidanhaluisuudestaan ja vihastaan, olkoon se kuinka kiihkeää tahansa. Jos muut ampuvat teitä nuolilla, tarjotkaa heille maitoa ja hunajaa. Jos he myrkyttävät elämänne, keventäkää heidän sielujaan. Jos he vahingoittavat teitä, neuvokaa heille, miten saada lohtua. Jos he haavoittavat teitä, olkaa voidetta heidän haavoilleen. Jos he tuottavat teille tuskaa, nostakaa virkistävää juomaa heidän huulilleen.¹³³

Jos joudutte tappeluun jonkun kanssa, yrittäkää olla ystäviä heidän kanssaan. Jos joku puukottaa teitä sydämeen, olkaa te parantavaa palsamia hänen haavoillensa. Jos joku pilkkaa ja ivaa teitä, olkaa lempeitä kohdatessanne hänet. Jos joku kaataa syytöksiä päällenne, suokaa hänelle kiitosta. Jos hän tarjoaa teille kuolettavaa myrkkyä, antakaa hänelle parasta hunajaa vastineeksi. Jos hän on täynnä piikkejä, olkaa hänelle ruusuja ja suloisia yrttejä.¹³⁴

50
Yhteen aikaan Liitonrikkurit antoivat Bahá’u’lláhille kuuluvia vaatekappaleita ja henkilökohtaisia tavaroita hallituksen viranomaisille lahjuksina pyrkien siten myös nöyryyttämään ‘Abdu’l- Baháa. Heidän aloitteestaan myös Haifan Varakuvernöörillä oli ‘Abdu’l-Bahán luona vieraillessaan mahtailevasti yllään Bahá’u’lláhin viitta ja röyhkeästi silmillään Bahá’u’lláhille kuuluneet silmälasit. Pian tämä mies erotettiin virastaan ja hänelle koituivat ankeat ajat. Silloin hän meni ‘Abdu’l-Bahán luo ja aneli Häneltä anteeksiantoa. Hän sanoi käyttäytyneensä niin kuin käyttäytyi, koska ‘Abdu’l-Bahán omat sukulaiset olivat häntä yllyttäneet. Mestari oli häntä kohtaan hyvin ystävällinen ja antelias.¹³⁵

51
Samanlainen tarina kertoo töykeästä Akkon kuvernööristä, joka yritti tuhota rehellisten ja rauhaarakastavien bahá’í-kauppiaiden elinkeinon lukitsemalla heidän kauppansa. Kun tämä suunnitelma paljastui ‘Abdu’l-Bahá pyysi, etteivät bahá’ít avaisi kauppojaan. Turhautunut kuvernööri sai sanan, että häneltä oltiin viemässä hänen kuvernöörin virkansa ja poliisin oli määrä viedä hänet Damaskokseen. Peloissaan hän meni kotiinsa ja valmistautui odottamattomalle matkallensa. Mestari kuuli uutisen ja meni kuvernöörin luo ja tarjosi apuaan. Entinen kuvernööri oli huolissaan perheestään ja toivoi, että hekin voisivat tulla Damaskokseen. ‘Abdu’l-Bahá vakuutti miehelle, että heidät lähetettäisiin hänen luokseen. Mestari järjesti myös luotettavan saattajan matkalle, muuleja ja kaikkea, mitä matkalla tarvittiin mukavaa matkaa varten. Kun saavuttiin perille Damakokseen, saattaja ei ottanut vastaan rahaa eikä lahjoja – hän halusi vain noudattaa Mestarin ohjeita. Kuvernööri saattoi kuitenkin kirjoittaa kirjeen ‘Abdu’l-Bahálle ja sen mies tekikin välittömästi. Kirjeessä luki: ”Oi ‘Abdu’l-Bahá, rukoilen Teitä antamaan minulle anteeksi. En ymmärtänyt. En tiennyt. Olen aiheuttanut Teille suurta vahinkoa. Te olette palkinneet minut suurella hyvyydellä.”¹³⁶

52
Eräs toinen Akkon kuvernööri erotettiin virastaan ja lähetettiin Beirutiin uuteen virkaan. Hän oli ollut hyvin epäystävällinen, eikä ollut antanut bahá’ílle lupaa vierailla Mestarinsa luona. Vastaten tähän luonteenomaisella sydämellisyydellään ‘Abdu’l-Bahá, kuultuaan miehen erottamisesta, lähetti lähetin viemään terveisensä ja lahjan, joka oli ”hyvin kallisarvoinen sormus.” ‘Abdu’l-Bahá, joka yhä oli vanki, tarjoutui tekemään miehen puolesta mitä pystyi, jotta voisi auttaa häntä.¹³⁷

53
Kun Mestari oli Chicagon alueella, Hän vieraili Oak Woodsin hautausmaalla käydäkseen Davis Truen haudalla. Hänen mukanaan olivat Corinne True ja muita ystäviä. Lausuttuaan rukouksen kuolleille, Hän lausui myös rukouksen kaikille muille, jotka oli haudattu tuolle hautausmaalle.¹³⁸

54
Julia Grundy kuuli kerran Mestarin kertovan erään harvojen tunteman tarinan. Jeesuksen opetuslapset kulkivat tietä pitkin, ja nähdessään kuolleen koiran he huomauttivat kuinka inhottava ja vastenmielinen näky se oli. Silloin Kristus kääntyi heidän puoleensa ja sanoi: ”Niin, mutta katsokaa, kuinka valkoiset ja kauniit sen hampaat ovat.” Näin Hän opetti, että kaikessa on jotakin hyvää.¹³⁹ Ja niinpä pitäisi aina etsiä hyvää eikä pahaa. Elämää pitäisi lähestyä myönteisesti.

Huomaavaisuus

55
Pyhiinvaelluksellaan ymmärsi May Maxwell, että Mestarin jokaisessa sanassa ja teossa oli tarkoitus ja päämäärä. Pyhiinvaeltajien seurue oli kutsuttu tapaamaan ‘Abdu’l- Baháa Karmel-vuorelle setripuiden luo, jossa Hänellä oli ollut tapana istua Bahá’u’lláhin seurassa. May muisteli, että ”sunnuntaiaamuna heräsimme iloisina ja toiveikkaina siksi, että tapaisimme Karmel-vuorella. Mestari saapui melko aikaisin, ja katsottuaan minuun, kosketettuaan päätäni ja laskettuaan pulssini ja yhä pitäen kiinni kädestäni Hän sanoi läsnä oleville uskoville: ”Karmel-vuorella ei tule tänään olemaan kokoontumista. Emme voi mennä ja jättää yhtä Jumalan rakastettua yksin sairaana. Kukaan meistä ei voisi olla onnellisia, jos eivät kaikki rakastetut ole onnellisia.” Olimme hämmästyneitä. Että siis niinkin tärkeä kokoontuminen tuossa siunatussa paikassa peruttaisiin, koska yksi uskovista oli sairas, eikä voinut lähteä. Se tuntui todella uskomattomalta. Se oli niin päinvastaista kaikkiin tavallisiin ajatus- ja toimintatapoihin verrattuna, niin erilaista, kuin se maailma, jossa päivittäiset tapahtumat ja maalliset olosuhteet ovat ylivoimaisen tärkeitä, että olimme aidosti järkyttyneen yllättyneitä. Ja siinä järkytyksessä alkoi vanha maailmanjärjestys vapista ja kaatua. Mestarin sanat olivat aukaisseet levälleen Jumalan Valtakunnan oven ja näyttäneet meille näkymän tuosta ikuisesta maailmasta, jonka ainoa laki oli rakkaus. Tämä oli vain yksi niistä tapauksista, jolloin näimme ‘Abdu’l-Bahán asettavan kaikkia muita näkökohtia korkeammalle rakkauden ja ystävällisyyden, myötätunnon ja sääliväisyyden, jollainen kuului olla jokaista sielua kohtaan. Todellakin, kun katsomme taaksepäin tuohon siunattuun ajankohtaan Hänen seurassaan, ymmärrämme, että koko pyhiinvaelluksemme tarkoitus oli oppia ensimmäistä kertaa maan päällä, mitä rakkaus on, nähdä sen valo jokaisissa kasvoissa, tuntea sen polttava kuumuus jokaisessa sydämessä, ja tulla jokainen tämän Totuuden Auringon Jumalallisen tulen sytyttämäksi. Tulen, jonka ydinolemus on rakkaus.¹⁴⁰

Hienotunteisuus

56
Eräs amerikkalainen perhe kirjoitti kerran Mestarille ja kysyi, pääsisivätkö he vierailemaan Hänen luonaan. ‘Abdu’l-Bahá, joka oli matkustanut pitkiä matkoja ilman mukavuuksia, vastasi: ”Jos matkustatte miellyttävästi, voitte tulla.” Niinpä vuonna 1919 ensimmäisen maailmansodan jälkeen järjestettiin niin, että Randallin perhe muiden perheiden kanssa lähti matkaan Haifaan, Palestiinaan.¹⁴¹

57
Michigan-järven rannalla eräässä metsikössä, oleskellessaan Chicagossa vuonna 1912, neuvoi ‘Abdu’l-Bahá ystäviään henkilökohtaisesti ja lempeästi näin: ”Jotkut teistä ovat ehkä huomanneet, että en ole kiinnittänyt mitään huomiota teidän puutteisiinne. Ehdottaisin teille, että jos olette yhtä hienotunteisia kohdellessanne toisianne, se edistäisi sopusointua suhteissanne muihin ihmisiin.”¹⁴²

Myötätunto

58
Kerran Mestari muistutti ystäviään seuraavalla tavalla: ”Meidän tulee toteuttaa Jumalalliset käskyt käytännössä. Siunattu Kauneus sanoo: ’Jos teillä on hallussanne sana tai totuus, jota muilla ei ole, jakakaa se heidän kanssaan mitä suurimmalla myötätunnolla. Jos se otetaan vastaan, olette saavuttaneet tavoitteenne. Jos käy muulla tavoin, älkää aiheuttako mielipahaa. Jättäkää heidät itsekseen ja kulkekaa kohti Jumalaa, mahtavaa, itsestäänolevaa.”¹⁴³

59
Eräänä päivänä Lontoossa, kun useita ihmisiä keskusteli ‘Abdu’l-Bahán kanssa, kuultiin erään miehen ääni ovelta. Mies oli maaseutupapin poika, mutta juuri silloin hän näytti miltä tahansa kulkurilta ja hänen ainoa kotinsa olivat Thames-joen törmät. Hän oli kulkenut melkein 50 kilometriä tavatakseen ‘Abdu’l-Bahán. Mies ohjattiin ruokasaliin, jossa hänelle annettiin ruokaa, ja kun hän oli jonkun aikaa levähtänyt, hän sanoi: ”Eilen illalla päätin lopettaa turhan, vastenmielisen elämäni, joka on mitätön sekä Jumalan että ihmisen silmissä! Eilen eräässä pienessä kylässä maaseudulla, ollessani kävelyllä, jonka ajattelin olevan viimeiseni, näin kasvot sanomalehtimyymälän ikkunassa. Seisoin ja katsoin noita kasvoja kuin olisin juuttunut kiinni paikoilleni. Tuntui, kuin Hän olisi puhunut minulle ja kutsunut minua luokseen! Luin, että Hän on täällä, tässä talossa. Sanoin itsekseni: ”Jos tuo henkilö on maan päällä, otan elämäni taakan taas elääkseni. Kertokaa minulle, onko Hän täällä? Suostuuko Hän tapaamaan minut? Jopa minut? Nainen vastasi hänelle: ”Tottakai Hän tapaa teidät.”

Juuri silloin ‘Abdu’l-Bahá aukaisi oven, ojensi kätensä kuin vastaanottaen rakasta ystävää, jota oli odottanut. ”Tervetuloa! Olet lämpimästi tervetullut! Olen hyvin mielissäni, että tulit. Ole hyvä ja istu. Köyhä mies vajosi vapisten Mestarin vieressä olevaan tuoliin. ”Ole onnellinen! Ole onnellinen! Älä ole surun täyttämä, rohkaisi Mestari miestä. ”Vaikka oletkin köyhä, voit olla rikas Jumalan Valtakunnassa.” ‘Abdu’l-Bahá puhui nämä ja muita lohduttavia, vahvistavia ja parantavia sanoja. Miehen kurjuuden pilvi näytti sulavan Mestarin lempeän läsnäolon lämmössä. Ennen kuin mies lähti pois, hän sanoi alkavansa tehdä työtä pelloilla, ja säästettyään hiukan rahaa, hän aikoi ostaa maata ja kasvattaa orvokkeja ja myydä niitä torilla.¹⁴⁴

Muista välittäminen

60
Mestarin muista ihmisistä välittäminen kesti aivan Hänen maallisen elämänsä loppuun asti. Marraskuun 27. päivänä iltapäivällä, 1921, ‘Abdu’l-Bahá lähetti ystävänsä Bábin Hautapyhäkköön juhlistamaan Liiton päivää. Hänen perheensä nautti teetä Hänen seurassaan. Hän otti vastaan tavanomaisen kohteliaasti ja ystävällisesti, lisääntyvästä väsymyksestään huolimatta Haifan Muftin, Kaupunginjohtajan ja Poliisiylijohtajan.¹⁴⁵

Sinä iltana Hän tiedusteli kaikkien perheensä jäsenten, pyhiinvaeltajien ja haifalaisten ystäviensä vointia. ”Oikein hyvä, oikein hyvä”, Hän sanoi, kun Hänelle kerrottiin, ettei kukaan sairastanut. Nämä olivat Hänen viimeiset ystäviä koskevat sanansa.¹⁴⁶

Kohteliaisuus ja suopeus

61
Eräänä päivänä Mestari tuli tyttärensä seurassa lähelle erästä aavikolla asuvaan kansaan kuuluvaa naista, joka oli likainen ja melkein villi-ihmisen näköinen. Naisen elämä oli ollut rankkaa autiomaan päällikön tyttärenä. Vaikka nainen ei ollut bahá’í, hän kuitenkin rakasti ‘Abdu’l- Baháa, joka oli aidosti ystävällinen. Odotellen hetken aikaa nainen kumarsi ja tervehti Mestaria. Ystävällisesti Mestari vastasi hänelle, ja jotenkin tietäen, mitä nainen tarvitsi, antoi kolikon hänen käteensä ohi kulkiessaan. Nainen oli tietenkin hyvin kiitollinen.

Yksi Mestarin tyttäristä kertoi eräälle paikalla olleelle, että tämä nainen oli tuon lyhyen kohtaamisen aikana sanonut Mestarille rukoilevansa Hänen puolestaan, ja kohteliaasti Mestari oli kiittänyt häntä.¹⁴⁷

62
Howard Colby Ives oli pannut merkille, että ”olen puhunut Hänen kohteliaisuudestaan kaikissa tilanteissa. Se oli kuitenkin suurempaa, kuin mitä tuo sana yleensä merkitsee länsimaisen ihmisen ajatuksissa. Persian kielessä käytetään samaa sanaa kunnioituksesta ja kohteliaisuudesta. Hän ”näki Taivaallisen Isänsä kasvot kaikissa kasvoissa” ja kunnioitti sielua kasvojen takana. Kuinka kukaan saattoi olla epäkohtelias, jos kohtasi kaikki tällaisella asenteella.

Dublinissa ‘Abdu’l-Bahán vierailua emännöivän naisen aviomiehellä, josta ei koskaan tullut julkisesti uskovaa, oli kuitenkin lukuisia tilaisuuksia tavata Mestari ja keskustella Hänen kanssaan. Kun tältä mieheltä kysyttiin, millainen käsitys hänellä oli Mestarista, mies vastasi hetken miettimisen jälkeen. ”Mielestäni Hän on kaikkein täydellisin herrasmies, jonka olen koskaan tuntenut.”¹⁴⁸

Vieraanvaraisuus

63
‘Abdu’l-Bahán kodissa asuivat Hänen lisäkseen Hänen vaimonsa, sisarensa, kaksi naimisissa olevaa tytärtä aviomiehineen ja lapsineen, Hänen kaksi nuorempaa tytärtään, joitakin orpolapsia ja marttyyrien leskiä. Mary Lucas huomasi, että ”He palvelevat jossakin määrin talon töissä, ja rakkaus ja tasa-arvoisuus tämän kodin jokaisessa jäsenessä on elävä esimerkki maailmalle.”¹⁴⁹

64
Corinne True kirjoitti muistiin, mitä oli huomioinut varhaisella pyhiinvaelluksellaan. ”Herättyäni aikaisin menin olohuoneeseen, jossa Mestari tapaa perhettään joka aamu kello kuuden ja seitsemän välillä. Erään marttyyrin leski istuu lattialla persialaiseen tyyliin ja valmistaa ja tarjoilee teen joka aamu. Hänen miehensä oli yksi niistä kolmesta veljeksestä, jotka vangittiin tämän uskonnon takia. Useisiin päiviin heistä ei kuultu mitään. Eräänä päivänä he kuulivat kadulta kovaa melua ja katsoessaan ulos he näkivät kolme päätä, jotka oli laitettu seipäiden päihin ja kannettiin katuja pitkin. Kun seipäiden kantajat tulivat veljesten kotitalon kohdalle, he heittivät nuo päät heidän äitinsä huoneen ikkunasta sisään. Äiti pyyhki päät vedellä, heitti ne takaisin ulos ja sanoi: ”Sen mitä olen antanut Jumalalle, en ota takaisin.” Tuo teetä valmistava nainen oli ollut vain vuoden ajan naimisissa miehen kanssa, joka oli yksi näistä veljeksistä. Menetettyään vainoamisen seurauksena kaikki sukulaisensa – ja persialaisilla naisillahan ei ollut mahdollisuutta elättää itse itseään – ‘Abdu’l-Bahá otti hänet kotiinsa. Miten mainio talo tämä onkaan. Yli neljäkymmentä ihmistä asuu samassa taloudessa, jotkut mustaihoisia, jotkut valkoihoisia, arabialaisia, persialaisia, burmalaisia, italialaisia, venäläisiä ja nyt myös englantilaisia ja amerikkalaisia! Koskaan ei lausuta kovaäänistä käskyä, eikä riidellä. Ei sanaakaan toisten arvostelua. Kaikki liikkuvat toisia häiritsemättä, kuin varpaillaan. Kun joku heistä astuu huoneeseen, he jättävät kenkänsä huoneen ulkopuolelle ja kulkevat sukkasillaan ja jäävät seisaalleen, kunnes heitä on pyydetty istumaan.¹⁵⁰

65
Eräs toinen varhaisaikojen pyhiinvaeltaja oli tietoinen siitä katkerasta vihamielisyydestä, mikä tavallisesti vallitsi erilaisten uskontokuntien seuraajien välillä. ”Esimerkiksi juutalainen ja muslimi kieltäytyisivät istumasta aterialla yhdessä ja hindu ei suostuisi ammentamaan vettä kummankaan kaivosta. ‘Abdu’l-Bahán talossa kuitenkin näimme kristittyjä, juutalaisia, muslimeja, zarathustralaisia, hinduja, jotka sulautuivat yhteen kuin yhden Jumalan lapset, ja elivät täydelisessä rakkauden ja sopusoinnun hengessä.¹⁵¹

Lempeys

66
Bahíyyih Randall oli vasta kolmetoistavuotias, kun hän matkusti Haifaan tapaamaan Mestaria. Hän muisti, että siellä oli aivan ihastuttava ihminen, joka aina istui ‘Abdu’l-Bahán oikealla puolella päivällispöydässä. Hänen nimensä oli Haydar-’Ali. Hän oli ollut Bahá’u’lláhin seuraaja ja hän oli hyvin nöyrä ja hieno ihminen. Hänen kätensä vapisivat niin, ettei hän voinut syödä. Hän oli hyvin vanha, iäkäs mies, ja ‘Abdu’l-Bahá syötti häntä hyvin lempeästi. Eräänä päivänä näin hänet istumassa puutarhassa ja kysyin häneltä, mitä hän oli elämässään tehnyt. Hän ei tietenkään puhunut englantia, enkä minä persiaa, mutta jotenkin selvästikin ymmärsimme toisiamme. Juuri silloin tuli luoksemme eräs mies kääntämään, ja kysyin häneltä, mitä olin kysynyt: ”Mitä te olette tehneet palvellaksenne bahá’í-uskoa?”

’Haydar-’Ali katsoi taivaalle ja sanoi: ”En ole tehnyt senkään vertaa, mitä muurahainen tekisi Jumalan polulla.” Sitten kääntäjä kertoi minulle, että tätä miestä oli vedetty kameliin sidottuna säkissä autiomaan halki ja että hänen koko elämänsä oli ollut jatkuvaa marttyyriutta – mutta silti hän sanoi, ettei ole tehnyt senkään vertaa, mitä muurahainen tekisi Jumalan polulla!”¹⁵²

Rakkaus

Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö ‘Abdu’l-Bahán jokainen teko puhunut rakkaudesta – rakkaudesta jokaista ihmistä kohtaan, joista jokaisen Jumala oli luonut. Hänen runsas rakkautensa, yleismaailmallinen ja taivaallinen, oli suurempaa, kuin rajoitettu, osaksi itsekäs rakkaus – sellainen rakkaus, joka usein syntyy kiintymyksestä rotuun tai uskontoon, ihonväriin tai johonkin maahan, perheeseen tai ystävään. Koska Hänen rakkautensa Jumalaan ja Bahá’u’lláhiin oli syvää, Hänen rakkautensa ihmisiä kohtaan seurasi luonnostaan ja vilpittömästi siitä. Hän tiesi, mitä tarkoitti sanoessaan ”Kun rakastat perheesi jäsentä tai maanmiestä, tunne häntä kohtaan ikuista rakkautta! Rakasta häntä Jumalassa ja Jumalan tähden!”¹⁵³

Hän neuvoi pyhiinvaeltaja Anna Kuntzia ja hänen aviomiestään vuonna 1921 näin: ”Niin kuin paimen on lempeä kaikkia lampaitaan kohtaan pitämättä yhtä parempana kuin toista, sinun tulisi rakastaa kaikkia. Sinun ei tulisi katsoa heidän heikkouksiaan. Pidä heitä kaikkia olentoina, jotka Jumala on luonut, ja joka rakastaa heitä kaikkia.”¹⁵⁴

67
Kerran ‘Abdu’l-Bahálta kysyttiin: ”Mikä on bahá’í?” Hän vastasi: ”Olla bahá’í tarkoittaa sitä, että rakastaa koko maailmaa. Rakastaa ihmiskuntaa ja yrittää palvella sitä. Työskennellä yleismaailmallisen rauhan ja yleismaailmallisen veljeyden puolesta.”¹⁵⁵

68
Gloria Faizi on kauniisti kuvannut Mestarin kaikenkäsittävää rakkautta. ”Kun ihmisen sydän viehättyy Jumalasta Hänen maan päällä olevan Sanansaattajansa kautta hän muodostaa rakkauden yhteyden Luojaansa. Kun yhteys vahvistuu, hän tuntee ylitsevuotavaa rakkautta kaikkea Jumalan luomaa kohtaan. Kerran ‘Abdu’l-Bahá vertasi tätä likaiseen ja ryppyiseen kirjeeseen, joka tulee rakastetun käsiin hänen rakkautensa kohteelta. Tuo kirje, Hän sanoi, ei ole yhtään halpa-arvoisempi siksi, että se tuli perille tuollaisessa kunnossa. Tuo kirje on kallisarvoinen, koska se on tullut rakastetulta. Samoin voimme oppia rakastamaan toista ihmistä on hän kuka tahansa, koska hän on Jumalan luotu.”¹⁵⁶

69
Eräänä päivänä Lontoossa ‘Abdu’l-Bahá matkusti seurassaan Lady Blomfield ja rouva Thornburgh-Cropper, joka oli Englannin ensimmäinen bahá’í. Rouva Cropper kysyi: ”Mestari, ettekö kaipaa takaisin Haifaan rakkaan perheenne luo?” Mestari hymyili ja vastasi: ”Toivon teidän ymmärtävän, että te olette molemmat todella rakkaita tyttäriäni, yhtä rakkaita, kuin tyttäret, joista puhutte.”¹⁵⁷

70
Kerran ‘Abdu’l-Bahálta kysyttiin: ”Miksi kaikki ne, jotka vierailevat luonanne lähtevät kasvot säteillen?” Hän vastasi kasvoillaan kaunis hymynsä: ”En tiedä, mutta kaikissa niissä, joita katson, näen vain Isäni kasvot.”¹⁵⁸

71
Mestari vastasi aina rakkauteen rakkaudella. Erään lounastilaisuuden aikana Lontoossa saapui paikalle lahja Persiasta. Erästä matkalaista, joka oli juuri tullut Ishqabadista, Venäjän Turkistanista, lähestyi köyhä työläinen, joka tiesi, että tuo mies tulisi tapaamaan ‘Abdu’l-Bahán. Työläinen halusi kiihkeästi lähettää Hänelle lahjan – eikä miehellä ollut muuta annettavaa, kuin oma päivällisruokansa. Ystävällisesti se käärittiin puuvillaliinaan. Kohteliaasti ‘Abdu’l-Bahá nyt otti vastaan tuon liinan, ja aukaisi sen nopeasti. Tumma leipä oli kuivaa, omena nahistunut, mutta Mestari ei koskenutkaan juuri valmistettuun lounaaseen. Sen sijaan Hän söi tätä vaatimatonta ruokaa ja jakoi siitä vierailleen sanoen: ”Syökää kanssani tätä nöyrän rakkauden lahjaa.”¹⁵⁹

72
‘Abdu’l-Bahán rakastamien ihmisten elämään siirtyi Hänen rakkautensa kukkiin, joita Hän usein antoi toisille. Kerran ilmestyi nuori palvelustyttö ‘Abdu’l-Bahán huoneistoon syli täynnä ruusuja – kauniita ruusuja – lahja Mestarille eräiltä bahá’ílta. Ella Quant jatkoi kertomustaan näin: ”Tyttö ymmärsi sen, että me olimme Mestarin ystäviä. Kaikki virallisuus väistyi ja tyttö huudahti näyttäen onnellisena saamiaan kukkia: ”Katsokaa, mitä Hän antoi minulle! Katsokaa, mitä Hän antoi minulle!” Todennäköisesti tyttö ei tiennyt mitään ‘Abdu’l-Bahán asemasta, että Hän oli Jumalan Liiton Keskus ja Bahá’u’lláhin opetusten tulkitsija kärsivälle maailmalle. Hän ei luultavasti tiennyt Hänen nimeäänkään, eikä arvonimeään. Mutta hän oli nähnyt Hänen rakkautensa.”¹⁶⁰

73
Montrealissa eräs ministeri tuli tapaamaan Mestaria Maxwellien kotiin. ‘Abdu’l-Bahá antoi hänelle sylillisen kauniita ruusuja, jotka olivat kallisarvoista amerikkalaista lajiketta. Ruusut olivat korkeassa maljakossa ‘Abdu’l-Bahán vieressä. Mies lähti ruusujen kanssa hämmästyneenä ja täynnä kunnioitusta tämän idästä tulleen vangin kuninkaallista käytöstä ja lempeää kohteliaisuutta kohtaan.¹⁶¹

74
Leroy Ioas¹⁶², joka oli nuori poika vuonna 1912, sai siunauksen tavata Mestarin Hänen vieraillessaan Chicagossa. Eräänä päivänä matkallaan Hotelli Plazaan poika päätti ostaa ‘Abdu’l-Bahálle kukkia. Vaikka hänellä oli vain vähän rahaa hän onnistui löytämään suuren kimpun sellaisia kukkia, joista itse piti kovasti – valkoisia neilikoita! Mutta lähestyessään hotellia hän muuttikin mielensä. Hän kertoi isälleen, ettei antaisikaan noita kukkia ‘Abdu’l-Bahálle. Isä oli aivan ymmällään. Miksi, vaikka Mestari niin piti kukista? Nuori Leroy vastasi: ”Minä tulen Mestarin luo ja annan Hänelle sydämeni, enkä halua, että Hän luulee minun haluavan mitään palkintoa vastineeksi. Hän tietää, mitä ihmisen sydämessä on, ja se on kaikki, mitä minulla on antaa.”

Saatuaan tällaisen vastauksen Leroyn isä meni yläkertaan ja antoi kukat ‘Abdu’l-Bahálle. Mestari oli niistä hyvin iloinen! Niiden tuoksu ilahdutti Häntä ja Hän hautasi tapansa mukaan kasvonsa niihin. Puheen aikana Leroy istui suuren Opettajansa jalkojen juuressa täysin lumoutuneena. Nuo vilkkaat, jatkuvasti muuttuvat silmät! Nuo ylevät liikkeet! Tuo viehätysvoima.

Puheen jälkeen Mestari nousi ylös ja puristi jokaisen vieraan kättä. Jokaiselle Hän antoi yhden valkoisen neilikan. Lopulta oli vain muutama jäljellä. Leroy, joka seisoi ‘Abdu’l-Bahán takana ajatteli: ”Apua, kunpa Hän kääntyisi ympäri ja puristaisi minunkin kättäni ennen kuin kukat loppuvat! Hänen näin miettiessään Mestari kääntyi ja näki hänet. ‘Abdu’l-Bahálla oli takkinsa koristeena kaunis, punainen ruusu, jonka Hän otti ja antoi pojalle. Leroy arvasi, että Mestari tiesi hänen tuoneen neilikat.¹⁶³

75
Mestari rakasti lapsia, ja he tuottivat Hänelle suurta iloa. Hän koki, että lapset olivat lähempänä Jumalan Valtakuntaa, kuin aikuiset.

Eräänä päivänä joku pani merkille, että Hän kuunteli hyvin tarkkaavaisesti erästä pientä tyttärentytärtään – Hän otti tämän ongelmat vakavasti. Vaikka tyttö oli vain noin kaksivuotias, hän lauloi muistion pyhistä kirjoituksista Hänen seurassaan. Jos jokin sana meni väärin, Mestari lauloi sen lempeästi tytön puolesta. ‘Abdu’l-Bahá istui divaanilla ja joi teetä. Hän hymyili säteilevästi tytölle hyvästä yrityksestä.¹⁶⁴

76
Eräänä kesäkuun päivänä vuonna 1919 eräs pyhiinvaeltaja piti yltäkylläisen juhlaillallisen Bahjíssa. Itse ‘Abdu’l-Bahá tarjoili noin neljääkymmentä vierasta. Lähistöllä olevat beduiinitkin saivat leiriinsä runsaan osan illallisesta. Kun heidän lapsensa tulivat kartanon lähelle, antoi Mestari jokaiselle kolikon. Seuraavana aamuna tulivat lasten isät Mestarin luo, joka istui Bahá’u’lláhin Hautapyhäkön puutarhassa, ja kirjoitti muistioita. Isät tulivat Hänen luokseen kiittämään Häntä ja pyytämään Hänen siunaustaan.¹⁶⁵

77
Eräänä päivänä Mestarin ollessa ajelulla vaunuissa lähellä Thonon-les-Bainsia Geneve-järven lähellä Ranskassa seurue pysähtyi nauttimaan vaatimatonta välipalaa erääseen vanhaan majataloon kahden vuoren välissä. ‘Abdu’l-Bahán istuessa avoimella terassilla eräät lapset huomasivat Hänet heti. Lapset myivät orvokkikimppuja ja näytti siltä, että he tuijottivat herkeämättä ‘Abdu’l- Baháa. He tulivat Hänen luokseen. Kuten tavallista ‘Abdu’l-Bahá koetti taskuaan ja otti sieltä muutamia frangin kolikoita ilahduttamaan pieniä kukkakauppiaita.¹⁶⁶

78
Seuraava ihastuttava tapaus tapahtui ‘Abdu’l-Bahán ollessa New Yorkissa. Tarina todistaa, ettei Mestari suinkaan ollut ”värisokea”, vaan paremminkin piti rotujen eroavaisuuksia kauniina asiana. Ollessaan matkalla tilaisuuteen puhumaan usean sadan ihmisen yleisölle Boweryn Lähetysasemalle, Hänen seurassaan oli sekä persialaisia että amerikkalaisia ystäviä. Kuten tavallista tämä itämainen seurue liehuvine viittoineen ja turbaaneineen kiinnitti erään poikajoukon mielenkiinnon, ja he lähtivät seuraamaan heitä. Poikajoukko kävi pian äänekkääksi ja meluisaksi. Eräs nainen Mestarin seurueesta oli hyvin häpeissään poikien rumasta käytöksestä. Nainen jäi jälkeen seurueesta, pysähtyi juttelemaan poikien kanssa ja kertoi heille hieman siitä, kuka ‘Abdu’l-Bahá oli. Vaikka ei ihan uskonutkaan poikien tulevan nainen kuitenkin antoi pojille oman kotiosoitteensa ja sanoi heille, että jos he halusivat tulla seuraavana sunnuntaina, hän järjestäisi heille tapaamisen ‘Abdu’l-Bahán kanssa.

Niinpä sunnuntaina noin kolmekymmentä heistä ilmaantui talon portaille aika suttuisina ja meluisina. Heistä kuitenkin huomasi, että he olivat siistiytyneet tilaisuutta varten. Ylhäällä ‘Abdu’l-Bahán huoneessa Mestari nähtiin ovella tervehtimässä jokaista poikaa kädestä tai taputtamassa olkapäätä lämpimästi hymyillen ja poikamaisesti nauraen. Kaikkein iloisimmin Hän näytti tervehtivän erästä 13-vuotiasta poikaa jonon loppupäässä. Poika oli aika tummaihoinen ja näytti hieman epäilevän sitä, oliko hän tervetullut. Mestarin kasvot säteilivät ja suureen ääneen niin, että kaikki kuulivat, Hän huusi iloisesti: ”Tässä on musta ruusu.” Pojan kasvot säteilivät ilosta ja rakkaudesta. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus poikien katsoessa seuralaistaan uudella ymmärryksellä. Mestari ei kuitenkaan lopettanut siihen. Poikien saapuessa Hän oli pyytänyt tuomaan suuren laatikollisen herkullista suklaata. Sen kanssa Hän asteli ympäri huonetta annostellen kourallisia suklaata jokaiselle pojalle. Kun lopulta laatikossa oli vain muutama jäljellä Hän otti yhden tummimmista suklaapaloista, käveli huoneen poikki ja piti suklaapalaa mustaihoisen pojan poskea vasten. Iloisena Mestari laittoi käsivartensa pojan olkapäiden ympäri ja katseli tutkivasti seuruetta, eikä enää sanonut enempää.¹⁶⁷

79
Robert Turner, paljon hyväntekeväisyyttä tehneen Phoebe Hearstin hovimestari, erottautui muista olemalla ensimmäinen länsimainen mustaihoinen mies, josta tuli bahá’í. May Maxwell muisteli myöhemmin näin: ”Saapuessamme aamulla pyhiinvaelluksellemme ja virkistäydyttyämme, kutsui Mestari meidät kaikki luokseen pitkään huoneeseen, josta näkyi Välimeri. Hän istui hiljaa katsellen ikkunan näkymää. Sitten Hän nosti katseensa ja kysyi, olivatko kaikki tulleet? Hän näki, että yksi uskovista ei ollut paikalla ja sanoi:.

”Missä Robert on?” Hetken päästä Robertin onnesta säteilevät kasvot ilmestyivät ovelle ja Mestari nousi tervehtimään häntä. Hän pyysi Robertia istumaan ja sanoi: ”Robert, sinun Luojasi rakastaa sinua. Jumala antoi sinulle mustan ihon, mutta sydämen, joka on valkoinen kuin lumi.”¹⁶⁸ Robertin usko oli niin luja, että hänen rakkaan työnantajansakaan etääntyminen Asiasta myöhemmin hänen ensin liityttyään siihen vapaaehtoisesti, ei pystynyt luomaan varjoa Robertin uskon kirkkauteen tai kyennyt vähentämään niiden tunteiden voimaa, joita ‘Abdu’l-Bahán rakastava lempeys oli herättänyt eloon hänen sydämessään.¹⁶⁹

Palvelu, sitoutuminen, osallistuminen Jumalan, Bahá’u’lláhin, perheen, sekä ystävien että vihollisten, todellakin koko ihmiskunnan palveleminen – tämä oli ‘Abdu’l-Bahán elämän ohjenuora. Hän ei halunnut muuta, kuin olla Jumalan ja ihmisten palvelija. Palvelu – sen sijaan, että se olisi alentavaa ja ikävää – olikin kunniaa, iloa ja antoisaa. Tämä kannusti Häntä koko päivän ajan aamun koitosta keskiyöhön asti. Hänellä oli tapana sanoa: ”Kun ihminen rakastaa, mikään ei ole liian työlästä ja aikaa on aina.”¹⁷⁰

80
Howard Colby Ives muistelee erästä ateriaa, jolloin ” ‘Abdu’l-Bahá palveli minua omin käsin hyvin runsaskätisesti, kehotti minua syömään, syömään, olemaan iloinen. Hän itse ei syönyt, vaan asteli arvokkaasti pöydän ympärillä jutellen, hymyillen, palvellen.”¹⁷¹ Myöhemmin Ives kirjoitti muistiin, että ”Hänen tiedetään menneen keittiöön ja valmistaneen aterian vierailleen. Hän teki aina pieniä eleitä, kuten esimerkiksi tarkisti, että huoneessa, johon vieraat tuotiin, olisi kaikki mahdolliset mukavuudet, vaikka omasta mukavuudestaan Hän ei huolehtinut.” Kerran Häntä pyydettiin erään Bahá’í-neuvoston kunniapuheenjohtajaksi. Hänen vastauksensa pyyntöön oli yksinkertaisesti: ”‘Abdu’l-Bahá on palvelija.”¹⁷²

81
Eräänä päivänä Lua Getsinger oli Akkossa Mestarin vieraana. Hän sanoi Lualle, että Hänellä oli liian kiire sinä päivänä, eikä Hän ehtisi käydä erään ystävänsä luona, joka oli hyvin sairas ja köyhä. Mestari toivoi, että Lua menisi Hänen puolestaan. ”Vie hänelle ruokaa, hoida häntä, kuten minä olen häntä hoitanut,” Mestari lopetti. Hän kertoi Lualle, missä tuo mies on, ja Lua lähti matkaan iloisena ja ylpeänä, koska ‘Abdu’l-Bahá oli uskonut hänen tehtäväkseen tällaisen palvelutyön.

Lua kuitenkin tuli pian takaisin. Hän huusi: ”Mestari, ette varmasti ymmärtäneet, millaiseen kauheaan paikkaan te minut lähetitte. Melkein pyörryin tuosta hirveästä löyhkästä, törkyisistä huoneista, tuon miehen ja hänen talonsa alennustilasta. Pakenin sieltä, etten saisi sieltä jotakin hirveää tautia.” Surullisena, mutta tiukkana ‘Abdu’l-Bahá puhutteli häntä. ”Jos sinä haluat palvella Jumalaa, palvele kanssaihmisiäsi, sillä heissä näet Jumalan kuvan ja heijastuksen Hänestä.” Mestari kehotti sitten Luaa menemään takaisin miehen kotiin. Jos se olisi saastainen, Luan tulisi siivota se. Jos tämä hänen veljensä olisi likainen, hänen tulisi kylvettää hänet. Jos hän olisi nälkäinen, hänen tulisi antaa hänelle ruokaa. Älköön hän palaisi, ennen kuin kaikki tämä oli tehty. ‘Abdu’l-Bahá oli tehnyt kaiken tuon usein. Eikö Lua voisi tehdä sen kerran?¹⁷³

82
Ennen hääpäiväänsä ‘Abdu’l-Bahá järjesti muutamien harvojen vieraiden saapumisen tilaisuuteen. Hänen äitinsä ja sisarensa ompelivat vaatimattoman, mutta kauniin hääpuvun valkoisesta batistikankaasta. Valkoinen huntu koristi Munírih Khánumin hiuksia, jotka oli kammattu tavanomaisille kahdelle palmikolle.

Kello yhdeksän illalla morsian meni Korkeimman Pyhän Lehvän seurassa Bahá’u’lláhin luo, joka antoi hänelle siunauksensa. Sitten hän meni häähuoneeseen ja odotti ‘Abdu’l-Bahán tuloa. Seremonia oli hyvin yksinkertainen. Noin kello kymmeneltä ‘Abdu’l-Bahá saapui mukanaan vieraat, ja Munírih Khánum lauloi Bahá’u’lláhin ilmaiseman muistion. ”Myöhemmin ’Abbúdin vaimo sanoi tuon rukouslaulun suloisuuden vieläkin soivan korvissaan.”¹⁷⁴ Ei ollut kuoroa, koristeita tai kakkua – vain teetä. Mutta paikalla vallinnut kunnioitus ja rakkaus riittivät hyvin siunaamaan tuon onnellisen tilaisuuden.

83
Runoilija Elizabeth Gibson Cheyne ja hänen miehensä Tohtori T.K. Cheyne, arvostettu kriitikko, asuivat Oxfordissa, Englannissa, kun ‘Abdu’l-Bahá vieraili heidän luonaan. Tohtori Cheynen terveys ja jaksaminen olivat heikenneet. ”Omistautunut vaimo hoiti lempeästi lahjakasta, mutta sairastunutta miestään. Tämä liikutti suuresti ‘Abdu’l-Bahán sydäntä.” Kyyneleet lempeissä silmissään Hän puhui noista kahdesta seuralaisilleen matkalla takaisin Lontooseen. ”Hän on enkelimäinen nainen, esimerkki kaikille epäitsekkäästä rakkaudesta. Todellakin, hän on täydellinen nainen. Enkeli.”¹⁷⁵

84
Eräänä toukokuun alun päivänä vuonna 1912 ‘Abdu’l-Bahá matkusti junalla Pittsburgista, Pensylvaniasta Washington D.C.:hen. Matka kesti kaksitoista tuntia. Hänen matkaseuralaisensa anelivat Häntä lunastamaan erikoispaikan tai makuupaikan junassa. Mutta.

Mestari kieltäytyi sanoen: ”Käytän rahaa vain auttaakseni ihmisiä ja palvellakseni Jumalan Asiaa. Enkä lapsuudestani lähtien ole pitänyt erityiskohtelusta.”¹⁷⁶

Oikeudenmukaisuus

‘Abdu’l-Bahán rakkaus ei millään tavalla hämärtänyt Hänen oikeudentajuaan. Päinvastoin se tarkensi Hänen huomiokykyään. Olihan Bahá’u’lláh opettanut Hänelle, että ”Kaikista asioista rakkainta on minulle oikeudenmukaisuus.”¹⁷⁷

Mestari itse puhuessaan oikeudenmukaisuudesta julisti: ”Sen vaikutus täytyy ulottua kaikkiin kansanluokkiin, ylhäisimmistä alhaisimpiin. Oikeudenmukaisuuden täytyy olla pyhää ja kaikkien ihmisten oikeudet täytyy ottaa huomioon. Toivokaa muille sitä, mitä toivotte itsellenne.”¹⁷⁸

85
Taloudellinen oikeudenmukaisuus pienissäkin asioissa oli tärkeää Mestarille. Kerran Egyptissä ‘Abdu’l-Bahá tilasi vaunut tarjotakseen kyydin eräälle tärkeälle Páshálle, joka oli tulossa Hänen vieraakseen lounaalle. Kun vaunut saapuivat määränpäähänsä, vaati ajuri kohtuuttoman suuren maksun. Mestari oli tästä täysin tietoinen ja kieltäytyi maksamasta niin paljon. Ajuri oli kookas ja karkeakäytöksinen. Hän tarrasi kiinni Mestarin vyöhön, ravisti Häntä rajusti ja vaati saada epäoikeudenmukaisen suuren maksunsa. ‘Abdu’l-Bahá pysyi lujana ja lopulta mies päästi Hänestä irti. Mestari maksoi miehelle sen, mitä oli aikonutkin ja kertoi hänelle, että jos mies olisi ollut rehellinen, hän olisi saanut reilusti juomarahaa, eikä vain pelkän matkan hinnan. Sitten Mestari poistui.

Shoghi Effendi, Mestarin tyttärenpoika, oli paikalla, kun tämä tapahtui. Hän myönsi myöhemmin, että oli ollut hyvin nolostunut siitä, että tällaista oli tapahtunut Páshán läsnäollessa. ‘Abdu’l-Bahá sitä vastoin ei ollut ”lainkaan tolaltaan”, vaan oli vain lujasti päättänyt, että Häntä ei petetä.¹⁷⁹

Tasa-arvoisuus

1900-luvulla puhutaan ja kirjoitetaan paljon ihmisoikeuksien tärkeydestä, mutta jo vuonna 1875 oli ‘Abdu’l-Bahá kirjoittanut näin: ”Ottakaa huomioon toisten oikeudet.”¹⁸⁰ Hänen isänsä Usko julisti koko ihmiskunnan ykseyttä, ennakkoluuloista luopumista, miehen ja naisen tasa-arvoa.

86
‘Abdu’l-Bahán ollessa hotellissa Pariisissa oli Hänen luonaan usein käyvien ihmisten joukossa eräs köyhä, mustaihoinen mies. Hän ei ollut bahá’í, mutta hän rakasti Mestaria hyvin paljon. Eräänä päivänä miehen tullessa vierailulle joku kertoi hänelle, että hotellin johto ei halunnut hänen käyvän hotellissa – köyhä, mustaihoinen mies – koska hän ei ollut hotellin tasoa. Köyhä mies lähti pois. Kun ‘Abdu’l-Bahá kuuli tämän, Hän pyysi tapahtuneesta vastuussa olevaa virkailijaa tulemaan luokseen. Mestari kertoi virkailijalle, että tämän täytyy löytää Hänen ystävänsä – Mestari ei tyytyisi siihen, että tuo ystävä oli lähetetty pois. ‘Abdu’l-Bahá sanoi: ”En ole tullut katsomaan kalliita hotelleja tai sisustuksia, vaan tapaamaan ystäviäni. En tullut Pariisiin mukautuakseni Pariisin tapoihin, vaan tuodakseni sinne Bahá’u’lláhin vaatimustason.”¹⁸¹

87
‘Abdu’l-Bahán ollessa Amerikassa Hän kerran ilmoitti ystävilleen, että Hän halusi pitää heille Ykseyden Juhlan. Tilaisuutta suunnitteleva komitea oli järjestänyt juhlan tapahtumapaikaksi yhden kaupungin hienoimmista hotelleista, joka oli tunnettu mustaihoisten sisäänpääsykiellosta. Mustaihoiset ystävät, jotka olivat huolissaan mahdollisista loukkauksista ja syrjivästä käytöksestä, päättivät olla tulematta. Kun ‘Abdu’l-Bahá kuuli tästä, Hän piti kiinni siitä, että kaikki ystävät olisivat paikalla. Illallinen pidettiin kaikkien ystävien läsnä ollessa, valkoiset ja mustat istuivat vierekkäin, ilmapiiri oli iloinen, eikä tapahtunut mitään ikäviä välikohtauksia.¹⁸²

88
Toukokuun lopulla vuonna 1912 New Yorkissa ‘Abdu’l-Bahá häädettiin pois hotellistaan, koska, kuten Mahmúd huomautti, ”erilaisten ihmisten tulemisen ja menemisen takia” ja ”ylimääräisen työn ja huolen aiheuttamisesta” henkilökunnalle ja ”jatkuvien kyselyjen” takia, jotka kohdistuivat hotellin johtoon. Mutta Mahmúd jatkoi: ”Kun hotellin vieraat näkivät Hänen suuren hyvyytensä ja hyväntahtoisuutensa Hänen lähtiessään hotellista, he häpesivät käyttäytymistään ja rukoilivat Häntä jäämään pidemmäksi aikaa. Mestari ei kuitenkaan suostunut jäämään.”¹⁸³

89
Mestarin jokaisella teolla oli merkitystä. Kerran eräässä lupaavassa tilaisuudessa Washington D.C.:ssä Hän osoitti sen, mitä oikeudenmukaisuus ja rakkaus voivat saada aikaan. Kaupungin Persian suurlähetystön asiainhoitaja ja hänen vaimonsa olivat järjestäneet lounaan Hänen kunniakseen. Heidän vieraslistassaan oli ihmisiä pääkaupungin sosiaalisista ja poliittisista piireistä, sekä joukko bahá’íta.

Louis Gregory, eräs sivistynyt mies ja hallituksen virkamies – hänestä tuli myöhemmin ensimmäinen mustaihoinen Asian Käsi – oli kutsuttu vierailulle Mestarin luo. Hän oli hämmästynyt kutsun ajankohdasta, sillä hän tiesi lounastilaisuudesta. Hän tuli kuitenkin sovittuna aikana. ‘Abdu’l-Bahán ja Louis Gregoryn tapaaminen tuntui jatkuvan ja jatkuvan – näytti todellakin siltä, kuin Mestari olisi pitkittänyt sitä tarkoituksella. Lopulta hovimestari ilmoitti, että lounaan tarjoilu oli alkanut. ‘Abdu’l-Bahá meni edellä ja kutsuvieraat seurasivat aivan Hänen jäljessään. Herra Gregory oli hämmentynyt. Pitäisikö hänen lähteä pois vai odottaa ‘Abdu’l-Bahán paluuta? Vieraat istuivat jo paikoillaan, kun Kunniavieras nousi yhtäkkiä, katsoi ympärilleen ja kysyi sitten englanniksi: ”Missä ystäväni Herra Gregory on?” Sitten Hän lisäsi: ”Ystäväni Herra Gregoryn täytyy syödä lounasta kanssani!” Oli käynyt niin, että Louis Gregoryn nimeä ei ollut vieraslistassa, joten hän ei tietenkään tullut. Nyt asiainhoitaja kiirehti löytääkseen hänet. Mestari järjesti hänelle oikealla puolellaan olevan paikan – se oli tietenkin kunniapaikka. Hän ei ollenkaan ottanut huomioon etiketin hienovaraisia sääntöjä, ja lounas alkoi vasta sitten, kun herra Gregory oli istunut paikalleen. Sitten hyvin luontevasti, ikään kuin mitään tavallisesta poikkeavaa ei olisi tapahtunut sinä päivänä vuonna 1912 pääkaupungissa, huomaavaisesti ja hauskasti Mestari ”sähköisti jo valmiiksi yllättyneet vieraat” puhumalla ihmiskunnan ykseydestä.¹⁸⁴

90
Louis Gregory sai siunauksen päästä pyhiinvaellusmatkalle. Kun pyhiinvaellus alkoi olla loppupuolella ‘Abdu’l-Bahá kutsui Louis Gregoryn ja Louisa Mathewin, erään valkoihoisen englantilaisen pyhiinvaeltajan luokseen. Mestari kysyi heiltä kysymyksiä ja heidän yllätyksekseen Hän sanoi, että toivoi heidän menevän naimisiin. Noudattaakseen Hänen toivettaan he menivät naimisiin ja Hän lähetti heidät matkalleen esimerkkinä henkisestä yhteydestä, yhteistyöstä, ihmissuhteiden arvokkuudesta ja palvelusta, joita Hän toivoi ihmiskunnan kaikille roduille. Tuo avioliitto toi mukanaan paljon haasteita. Se toi mukanaan kaikkia mahdollisia yhteisymmärryksen ja sovun esteitä ja usein julmia paineita. Mutta se kesti, koska nämä kaksi sielua saivat aina johdatusta ja suojaa rakkaudesta, joka oli heitä suurempaa ja maailman paineiden ulkopuolella. He edustivat rakkautta, joka saa alkunsa Jumalan tuntemisesta ja heijastuu ihmisen sielussa. He näkivät toisissaan Jumalan kauneuden. He pitivät siitä kiinni ja saivat siitä voimaa päästä koettelemusten, elämän sattumanvaraisten olosuhteiden ja ihmisen elämän muutosten ja vaihteluiden yli.¹⁸⁵

91
‘Abdu’l-Bahán ymmärrys oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvoisuudesta ulottui myös miesten ja naisten välisiin suhteisiin. Kerran Hän hymyillen kääntyi erään amerikkalaisen kuulijakunnan naisten puoleen ja sanoi: ”Euroopassa ja Amerikassa monet miehet tekevät kovasti työtä, että heidän vaimonsa saisivat osakseen ylellisyyttä. Hän kertoi yhä hymyillen tarinan miehestä ja vaimosta, jotka kerran tulivat Hänen vieraikseen. Vaimon kengille oli tullut pölyä ja vaimo sanoi miehelleen käskevästi, että tämän pitäisi pyyhkiä pöly pois, ja niin mies kuuliaisesti tekikin. Mutta tekikö nainen saman miehelleen, oli ‘Abdu’l-Bahá tiedustellut. Ei, kuului vastaus, nainen pesi miehen vaatteet. Mutta se ei ollut tasa-arvoa, huomautti ‘Abdu’l-Bahá. ”Kuulkaahan rouvat,” sanoi ‘Abdu’l-Bahá, ”teidän tulee joskus puolustaa miesten oikeuksia.” Tämän Hän sanoi hyväntuulisesti, mutta opetus oli selkeä: kohtuus kaikissa asioissa.¹⁸⁶

Kohtuus

‘Abdu’l-Bahá painotti usein kohtuuden tärkeyttä sekä ihmisen omassa elämässä, että suhteissa toisiin.

92
Eräänä päivänä ‘Abdu’l-Bahá sai tietää, että eräs nainen oli leikkauttanut kauniin tukkansa lahjoittaakseen siitä saamansa rahat Wilmetten temppelin rakentamiseen. Hän kirjoitti tuolle naiselle lempeän kiitollisena: ”Toisaalta olin todella liikuttunut, koska olit leikkauttanut nuo kauniit hiuksesi maailmasta irrottau-tuneisuuden saksilla ja uhrautuvuudesta Jumalan valtakunnan tiellä. Toisaalta olin hyvin mielissäni, koska tuo suuresti rakastettu tytär oli osoittanut niin suurta uhrautuvuutta uhratakseen niin kallisarvoisen osan itsestään Jumalan Asian polulla. Jos olisit kysynyt mielipidettäni, en olisi neuvonut sinua missään tapauksessa leikkaamaan yhtään hiusta viehättävistä ja lainehtivista kutreistasi. Ei, olisin itse sinun puolestasi lahjoittanut Mashriqu’l-Adhkárin hyväksi. Tämä sinun tekosi on kuitenkin kaunopuheinen todiste sinun jalosta uhrautuvuuden hengestäsi.¹⁸⁷

93
George Latimer lainasi Mestarin sanoja kirjoittaessaan vierailustaan Hänen luokseen. ”Sinun täytyy olla hyvin kohtuullinen. Mieti ihmisten makua yleensä. Tämä on paras toimintatapa. Kohtuus, kohtuus. Sinun täytyy puhua ja kirjoittaa tavalla, ettet loukkaa ketään. Herra puhutteli Moosesta ja Aaronia näin sanoen: ”Kun menet Faaraon luo, puhu maltillisella, lempeällä tavalla.”¹⁸⁸

94
Kun Anna ja Jacob Kunz olivat pyhiinvaellusmatkalla vuonna 1921 Mestari sanoi heille: ”Kaikki täytyy tehdä kohtuuden periaatteen mukaisesti. Liioittelu ei ole toivottavaa. Älkää menkö liiallisuuksiin. Älkää edes ajatuksissanne liioitelko vaan olkaa maltillisia.”¹⁸⁹

95
Mestarin matkustaessa Yhdysvaltojen itäosissa Hän ei suostunut ottamaan makuuvaunupaikkaa, vaikka ystävät niin pyysivätkin. Hän sanoi, ettei pitäisi olla riippuvainen ruumiillisista mukavuuksista. ”Meidän tulee olla matkanteon vaikeuksien suhteen kuin sotilaat totuuden polulla, emmekä saa olla riippuvaisia ruumiillisesta mielihyvästä ja mukavuudesta.”

Seuraavana iltana tuo pieni viiden hengen seurue matkalla ‘Abdu’l-Bahán kanssa ei ilmeisesti ehdottanut makuupaikan ottamista. Alkoivatko nämä ihmiset oppia, miten matkata ”kuin sotilaat totuuden polulla?” ‘Abdu’l-Bahá pyysi kuitenkin varaamaan kuusi makuupaikkaa siksi yöksi, koska liika ankaruus ei ollut hyväksi. Seurueen jäsenet ehdottivat, että ehkä kuitenkin varattaisiin vain yksi Mestaria varten, mutta Hän vastasi: ”Ei, meidän tulee jakaa tasaveroisesti.”¹⁹⁰

Totuudenmukaisuus

‘Abdu’l-Bahálle totuudenmukaisuus oli yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Hän ei puhunut saadakseen suosiota eikä myöskään sanonut ihmisille vain sitä, mitä he halusivat kuulla. Hänen sanansa opettivat ja auttoivat kuulijaa, jos kuulija päätti kuunnella. Pari esimerkkiä tästä elämäntavasta riittänee.

96
Kerran eräs korkea Yhdysvaltain hallituksen virkamies kysyi ‘Abdu’l-Bahálta, mikä olisi paras tapa palvella omaa kansaansa ja hallitustaan. Mestarilla oli vastaus valmiina: ”Palvelet maatasi parhaiten, jos ponnistelet itse maailman kansalaisena tukemaan omassa maassasi käytetyn liittovaltion periaatteen soveltamista koko maailman ihmisten ja kansojen nykyisiin suhteisiin.”¹⁹¹

97
Kun ‘Abdu’l-Bahá tapasi Amerikassa Amiraali Pearyn, pohjoisnavantutkijan, Hän sanoi: ”Toivon, että tulet tutkimaan Valtakunnan näkymättömiä maailmoja.”¹⁹²

98
Leland Stanfordin Yliopistossa, ollessaan erään pitkän puheensa lopussa, Mestari vakuutti: ”Elämme tämän maan päällä muutaman päivän ja sen jälkeen lepäämme ikuisesti sen alla. Se on siis hautamme iankaikkisesti. Tulisiko ihmisen taistella siitä hautakammiosta, joka meidät nielaisee, ikuisesta haudastaan? Mikä tietämättömyys olisikaan suurempaa, kuin tämä? Taistella haudastaan, tappaa toinen ihminen hautansa takia! Mitä välinpitämättömyyttä! Mitä harhaluuloa!”¹⁹³

99
‘Abdu’l-Bahán sanat pitivät sisällään paljon yllätyksiä – sekä miellyttäviä, että ei niin miellyttäviä. Sellaisten joukossa olivat nämä kirjoitetut sanat: ”Jos kerran tämä elämä tarjoaa ihmiselle makeaa juotavaa, sata katkeraa seuraa sitä. Sellainen on tämä maailma.”¹⁹⁴

”Kasvattakaa heidät työntekoon ja ponnisteluun, ja totuttakaa heidät vastoinkäymisiin.”¹⁹⁵ ”Báb on sanonut, että Bahán kansan tulee kehittää lääketiede niin korkealle tasolle, että he parantavat sairauksia erilaisten ruokien avulla.”¹⁹⁶ ”Silloin, kun ystävät eivät ponnistele levittääkseen sanomaa, he epäonnistuvat yrityksessään muistella Jumalaa soveliaalla tavalla.”¹⁹⁷ Mestari levitti laajalle totuuden siemeniä – siemeniä, jotka hitaasti itävät ja vähitellen tuottavat runsaan ja onnekkaan sadon.

Tieto ja viisaus

100
‘Abdu’l-Bahálla oli sekä tietoa että viisautta niin sanoissa kuin teoissakin. Ihmettelemme Hänen käyttökelpoista tietoaan tuntemattomista asioista, kuten esimerkiksi Hänen tietämystään Kristuksen hautakammiosta, jonka sijainti oli unohduksissa ja tuntematon kolmensadan vuoden ajan. Siihen saakka, kun eräs Jumalan palvelijatar nimeltään Helen, Constantinuksen äiti, tuli ja selvitti missä tuo pyhä paikka oli.¹⁹⁸

101
Kukaan tavallinen kuolevainen Mestarin elinaikana ei voinut väittää, että kykenisi valistamaan Häntä. Hän oppi hyvin ja perinpohjaisesti. Kun myöhemmin elämänsä aikana Bahá’u’lláh asettui asumaan Bahjín Kartanoon, jäi Mestari itse Akkoon huolehtiakseen lukemattomista asioista, jotka olisivat pidättäneet Bahá’u’lláhia Hänen kirjoitustyönsä tekemisestä. Mutta usein kuitenkin Mestari toi uutisia Bahjíin. Hän kertoi uskonnollisista kysymyksistä, joita oli kohdannut. Bahjíssa pantiin merkille, että Bahá’u’lláh usein kysyi Mestarin omia vastauksia ja sitten hyväksyi ne sanomalla: ”Oikein hyvä.” Mestarin viisaus oli yhtä hämmästyttävää, kuin Hänen tietomääränsäkin. Hänen syvällinen viisautensa yhdessä kaikkiin kohdistuvan lempeän rakkauden kanssa kykenivät yhdessä aikaansaamaan vallankumouksen niiden ihmisten sisäisessä elämässä, joita Hän tapasi. Tämä vallankumous oli ”sydämen muuttuminen.” Horace Hollie tuli ”tietoiseksi uudesta myötätuntoisuudesta ihmisiä kohtaan, ja uusista siteistä, jotka yhdistävät kaikkia ihmisiä heidän yhteiseen tulevaisuuteensa.” Holley näki, ”että ‘Abdu’l-Bahá eheyttää ihmisen sellaiselle tasolle, joka on vain hiukan enkeleiden alapuolella.”¹⁹⁹

102
‘Abdu’l-Bahán ollessa Stuttgartissa, Saksassa, vuonna 1913, Hän kertoi erään tapahtuman varhaislapsuudestaan. ”On hyvä olla Jumalan Opetusten levittäjä jo lapsuudessa. Olin tämän Asian opettaja jo tämän lapsen ikäisenä (noin 8–9-vuotiaana.) Tämä muistuttaa minua eräästä tapauksesta. Olipa kerran mies, korkeasti koulutettu, mutta hän ei ollut bahá’í. Minun, joka olin vain lapsonen, oli määrä tehdä tuosta miehestä uskova. Miehen veli toi hänet luokseni.

Vietin aikaa hänen kanssaan opettaakseni häntä. Mies sanoi: ”En ole vakuuttunut, en ole varma.” Vastasin hänelle näin: ”Jos janoiselle tarjotaan vettä, hän joisi ja olisi tyytyväinen. Hän ottaisi lasin käteensä. Mutta sinä et ole janoinen. Jos olisit, sinuakin juominen tyydyttäisi. Ihminen, jolla on näkevät silmät näkee. Minä voisin puhua auringosta jokaiselle näkevälle, ja sanoa, että se on merkki päivästä. Mutta sokea ei uskoisi, koska hän ei näe aurinkoa. Jos pyytäisin hyvin kuulevaa ihmistä kuuntelemaan kaunista musiikkia, hän kuuntelisi ja ilahtuisi siitä. Mutta vaikka soittaisit mitä kauneinta musiikkia kuuron ihmisen seurassa, hän ei kuulisi mitään. Mene siis nyt, ja hanki näkevät silmät ja kuulevat korvat. Sitten jatkan keskustelua kanssasi tästä asiasta.” Mies meni, mutta palasi myöhemmin. Silloin hän ymmärsi ja hänestä tuli hyvä bahá’í. Tämä tapahtui, kun olin hyvin nuori.”²⁰⁰

103
Varhain ‘Abdu’l-Bahán ollessa vankina Akkon vankityrmässä tietoja Hänen viisaudestaan kiiri teurastajan liikkeestä. Mestari ja muutama Bahá’u’lláhin seuraajista olivat lähteneet vankilaparakeista hankkiakseen ruokaa ja muuta tarpeellista toreilta. Teurastajan liikkeessä, jossa Mestari odotti vuoroaan, eräs muslimi ja kristitty selvittivät näköjään muille uskontojensa ansioita. Kristitty oli voitolla keskustelussa. Silloin ‘Abdu’l-Bahá tuli mukaan keskusteluun. Yksinkertaisesti ja kaunopuheisesti Hän todisti Islamin totuudesta niin, että kristitty vakuuttui siitä. Uutiset tästä tapauksesta ”levisivät ja lämmittivät monien akkolaisten näkemykset paremmiksi Mestarista. Tästä sai alkunsa Hänen suunnaton suosionsa tuon kaupungin asukkaiden keskuudessa.”²⁰¹ Tuli jopa aika, jolloin kaupungin kuvernööri Ahmad Big Tawfíq lähetti poikansa ‘Abdu’l-Bahán luo saamaan oppia ja valistusta.

104
Vuonna 1914 Mestari kirjoitti Denverin ystäville siitä, kuinka Bahá’u’lláhin sanomaa tulisi välittää muille. ”Jumalan Asian opettamisen kolme vaatimusta ovat kanssakäymisen taito, tekojen puhtaus ja puheen suloisuus. Toivon teidän kaikkien oppivan nämä kolme ominaisuutta.”²⁰²

Aikaisemmin ollessaan New Yorkissa Hän oli puhunut ystävilleen lähdöstään Green Acreen, joka oli bahá’í – kesäkoulu Mainessa. ”Teidän tulee välittää sanomaa toimimalla ja tekojen kautta, ei vain sanoilla. Sanan täytyy olla yhtä teon kanssa. Teidän tulee rakastaa ystäväänne enemmän kuin itseänne. Olla halukkaita uhrautumaan. Bahá’u’lláhin Asia ei vielä ole tullut nähtäväksi tässä maassa. Halajan sitä, että te olette valmiita uhraamaan kaikkenne toistenne hyväksi, jopa itse elämänne. Sitten tiedän, että Bahá’u’lláhin Asia on saanut perustuksensa täällä. Rukoilen puolestanne, että teistä tulisi Jumalan valojen nostattajia. Osoittakoon jokainen teitä ja kysyköön: ”Miksi nämä ovat niin iloisia?” Haluan, että olette iloisia Green Acressa, että nauraisitte, hymyilisitte ja iloitsisitte niin, että muut tulisivat iloisiksi teidän kauttanne.”²⁰³ Samasta aihepiiristä Hän kirjoitti vielä näin: ”Varovainen ja harkitseva tulee kuitenkin olla, niin kuin kirjassakin on kirjoitettu. Verhoa ei missään tapauksessa pidä liian nopeasti siirtää syrjään.”²⁰⁴ Opettajan tulee myös huolehtia kuulijan ruumiillisista tarpeista. Tämä käytännöllinen lähestymistapa tuli selväksi ‘Abdu’l-Bahán seuraavissa sanoissa: ”Älkää koskaan puhuko Jumalasta ihmiselle, jonka vatsa on tyhjä. Antakaa hänelle ensin ruokaa.”²⁰⁵

105
Kerran Mestarilta kysyttiin: ”Mitä sanon niille, jotka sanovat, että heille riittää kristinusko, eivätkä he tarvitse tämän aikakauden sanansaattajaa?” Hänen vastauksensa oli: ”Jättäkää heidät omiin oloihinsa. Mitä he tekisivätkään, jos edellinen kuningas olisi hallinnut ja uusi kuningas olisi nyt valtaistuimella? Heidän täytyy hyväksyä uusi kuningas tai he eivät ole uskollisia kuningaskuntansa alamaisia. Viime vuonna oli kevät. Voiko ihminen sanoa: ’En minä tarvitse uutta kevättä tänä vuonna. Viime kevät riittää minulle.’ Ei tietenkään! Uuden kevään täytyy tulla täyttämään maa kauneudella ja valolla.”²⁰⁶

106
Mestarin myönteinen lähestymistapa elämään ja ihmisiin rohkaisi Hänen ystäviään – olkoonkin, että he jo olivat hyviä – tulemaan vielä paremmiksi. Heidän tuli olla sellaisia, etteivät he näe pahaa muissa, eivätkä myöskään näe pahaa itsessään, paitsi siinä määrin, että se innostaisi heitä kasvamaan henkisesti. Mestari sanoi, ”Älkää katsoko heikkouksiinne, ei, vaan katsokaa Herranne voimaa, joka ulottuu kaikkialle.”²⁰⁷ Tämä neuvo kuului toistuvasti: ”Älkää katsoko heikkouksianne, ei, luottakaa Pyhän Hengen vahvistukseen. Totisesti tämä tekee heikoista vahvoja, alhaisista mahtavia, lapsesta aikuisen, pienokaisesta kypsän ja pienestä suuren.”²⁰⁸

Ja uudestaan – ”Luottakaa Jumalan apuun. Älkää katsoko omia voimianne, sillä taivaallinen armo voi muuttaa pisaran valtamereksi. Se voi tehdä pienestä siemenestä mahtavan puun.”²⁰⁹ Koska Hän oli oikea superpsykiatri, Hän opetti, että ”Meidän ei tulisi antaa ajatustemme viipyä epäonnistumisissamme ja heikkoudessamme, vaan keskittyä Jumalan tahtoon, jotta se voisi virrata lävitsemme ja parantaa nämä inhimilliset heikkoudet.”²¹⁰

107
Corinne True kävi yhdellä yhdeksästä pyhiinvaelluksestaan bahá’íden pyhiin paikkoihin Palestiinassa turkkilaisten toisen tutkimuskomission aikoihin. Tuolloin ‘Abdu’l-Bahá oli jälleen määrätty vankeuteen Akkoon Turkin Sulttaanin käskystä. Vierailunsa aikana True anoi Mestarilta amerikkalaisille bahá’ílle lupaa aloittaa suunnitelmat bahá’í-temppelin rakentamiseksi. Tämä pyyntö oli pergamentin muodossa ja siinä oli yli tuhannen amerikkalaisen bahá’ín allekirjoitus. True kertoi asettaneensa pergamentin taakseen divaanille ja jakaneensa ensin lahjat, joita uskolliset amerikkalaiset bahá’ít olivat lähettäneet. Mutta Mestari käveli huoneen poikki, ojensi kätensä Truen selän taakse ja otti pergamentin ja piti sitä korkealla ilmassa. ”Tämä,” hän huudahti, ”ilahduttaa minua suuresti.” ”Palaa takaisin,” Mestari sanoi Truelle. ”Palaa takaisin ja tee työtä temppelin hyväksi. Se on suurenmoista työtä.” Hän halusikin kovasti tehdä tätä työtä, mutta se tuntui kovin suurelta tehtävältä. ‘Abdu’l-Bahá katsoi häntä hyvin tiiviisti ja sanoi: ”Omistaudu tälle hankkeelle – tee aloite, ja kaikki menee oikealla tavalla.” Sitten Mestari meni eteenpäin ja antoi perusteellisia ohjeita temppelin suunnittelemisesta. Siihen tulisi yhdeksän sivua, yhdeksän puutarhaa, yhdeksän suihkulähdettä, yhdeksän ovea, yhdeksän käytävää jne. Ja niin syntyi mielikuva ensimmäisestä bahá’í-temppelistä läntisellä pallonpuoliskolla.²¹¹

108
‘Abdu’l-Bahá oli Kaliforniassa vuonna 1912. Sinä vuonna pidettiin presidentin vaalit. Eräänä lokakuun päivänä mainittiin tämä vaali erään keskustelun aikana. Mestari viittasi vaaleihin ja sanoi: ”Presidentiksi täytyy tulla ihminen, joka ei halua kiihkeästi presidentiksi. Hänen tulisi olla henkilö, joka on vapaa kaikista toiveista saada nimeä ja mainetta. Hänen täytyy pitää itseään arvottomana niin korkeaan asemaan. Hänen tulisi sanoa olevansa sopimaton tuohon paikkaan ja olevansa kyvytön kantamaan tuota raskasta velvollisuutta. Jos yleinen hyvä on tavoitteena, tulee presidentin olla ihminen, joka on kiinnostunut yleisestä hyvinvoinnista, eikä olemaan itsekäs ja oman edun tavoittelija.²¹²

109
Useita vuosia Mestarin elämän loppupuolella tuli usein ”pyhiinvaeltajien virta, joka välitti eteenpäin sanallisia viestejä ja erityisohjeita valppaalta Mestarilta.”²¹³ Ensimmäinen maailmansota pysäytti tylysti näiden taivaallisten matkojen virran. ”‘Abdu’l-Bahán kaukokatseisuudesta saatiin merkittävä kokemus, kun sodan alkamiseen oli vain muutama kuukausi. Rauhan aikoina Haifassa oli tavallisesti paljon pyhiinvaeltajia Persiasta ja maapallon muista osista. Noin kuusi kuukautta ennen sodan alkamista eräs iäkäs Haifassa asuva bahá’í sai pyynnön useilta persialaisilta bahá’ílta saada lupa vierailla Mestarin luona. ‘Abdu’l-Bahá ei myöntänyt lupaa, ja siitä ajankohdasta lähtien pyysi Haifassa jo oleskelevia bahá’íta lähtemään. Niinpä vuoden 1914 heinäkuun loppuun mennessä Haifassa ei ollut enää yhtään pyhiinvaeltajaa. Kun sitten elokuun alkupäivinä yhtäkkinen suursodan puhkeaminen järkytti maailmaa, Hänen varovaisuutensa viisaus nähtiin selvästi.

110
Sodan jälkeen pyhiinvaellukset alkoivat uudestaan. Viimeisten joukossa, joilla oli onni tavata ‘Abdu’l-Bahá, olivat Edwin Mattoonin perheen jäsenet. Hartaasti toivoen pääsevänsä Hänen läheisyyteensä he olivat pyytäneet saada tulla Yhdysvalloista ”vaikkapa vain yhdeksi päiväksi.” He saivat luvan. Kahden pienen tyttärensä.

Florencen (Zmeskal) ja Annamarien (Baker) kanssa, joista jälkimmäinen oli vasta kolme kuukautta vanha, he lähtivät matkaan. Heitä pyydettiin ottamaan mukaansa eräs auton varaosa, jotta Mestarin auto saataisiin korjattua. Auton olivat lähettäneet eräät amerikkalaiset ystävät. Jotenkin Mattoonin perhe onnistui tekemään tämänkin. Annie.

Mattoon muisteli myöhemmin, että ‘Abdu’l-Bahá oli sanonut heille näin: ”Älkää milloinkaan unohtako Kristusta.”²¹⁴ Saaden näin rohkaisua perhe päätti vierailla myös Kristinuskon pyhissä paikoissa. Myös nykyään monet bahá’ít tekevät tällaisen laajemman pyhiinvaellusmatkan.

Osa III: Hänen säteilevä sydämensä

Kun ihminen kääntää kasvonsa Jumalaan päin hän löytää auringonpaistetta kaikkialla.²¹⁵

Kaikkirakastava Jumala loi ihmisen säteilemään taivaallista valoa ja valaisemaan maailman sanojensa, tekojensa ja elämänsä avulla.²¹⁶

Vasta sitten, kun ihminen hyväksyy hirveät kohtalon vaihtelut, ei vain raskasmielisesti alistuen, vaan säteilevän tyytyväisenä, hän voi saavuttaa vapautta.²¹⁷

– ‘Abdu’l-Bahá

‘Abdu’l-Bahá oppi hyvin näiden Bahá’u’lláhin sanojen merkityksen: ”Varo, ettet anna minkään surettaa sinua.”²¹⁸ Itse hyvin tuntien surun, Hänen tiedettiin vuodattaneen kyyneleitä kertoessaan Bahá’u’lláhin, Hänen perheensä tai Häntä maanpakoon seuranneiden seuraajien kokemista kärsimyksistä. Joskus Hän vaikutti surulliselta, kun suurempi määrä ihmisiä ei ollut vastaanottavaisia Hänen kutsulleen Bahá’u’lláhin luo, mutta Hän todellakin eli sitä mitä puhui viitatessaan henkiseen maailmaan ja sanoessaan: ”Ihminen, joka elää ajatukset tuossa maailmassa tuntee loputonta iloa. Ne kivut, jotka kohtaavat kaikkea lihallista eivät mene hänen ohitseen, mutta ne koskettavat vain hänen elämänsä pintaa, sisimmässään hän on tyyni ja seesteinen.”²¹⁹

Onnellisuus

1
Stanwood Cobb, eräs tunnettu kasvattaja, kirjoitti näin: ”Tämä ilon filosofia oli ‘Abdu’l-Bahán opetusten ydintä. ”Oletteko onnellisia?”, oli Hänen usein käyttämä tervehdys vierailleen. Ja ”olkaa onnellisia!”

Ne, jotka olivat onnettomia (ja kukapa meistä ei joskus olisi!) itkivät tämän kuullessaan. Ja ‘Abdu’l-Bahá hymyili kuin sanoakseen: ”Niinpä niin, itkekää rauhassa. Kyynelten yllä on auringonpaistetta.”

Ja joskus Hän pyyhki kyynelen omin käsin heidän märiltä poskiltaan, ja he lähtivät Hänen luotaan muuttuneina.²²⁰

Kaliforniassa huomattiin, että huolimatta Mestarin ajoittaisesta väsymyksestä ja ruumiillisista vaivoista, Hän aina toivotti kaikki tervetulleiksi säteilevästi hymyillen ja kysyen miellyttävällä ja eloisalla äänellään ”Oletko onnellinen?”²²¹

2
Eräs nainen vieraili Mestarin luona Haifassa toukokuussa 1910. Nainen kirjoitti myöhemmin vierailustaan näin: ”Hänen keskustellessaan kanssani tunsin sydämeni pehmenevän Hänen hyvyytensä ja ystävällisyytensä vaikutuksesta, ja kyyneleet tulivat silmiini. Hän kysyi minusta itsestäni, menikö minulla hyvin ja olinko onnellinen. Jälkimmäiseen kysymykseen vastasin näin: ”Minulla on ollut paljon suruja!” Hän vastasi: ”Unohda ne! Kun sydämesi on täynnä Jumalan rakkautta, ei ole tilaa surulle, on vain rakkautta ja onnea.”

Nainen jatkoi näin: ”En voi kuvailla Hänen äänensä suloista myötätuntoa Hänen sanoessaan nämä kauniit ja lohduttavat sanat. Sitten Hän pyysi avustajaa tuomaan teetä, kupin Hänelle ja kupin minulle. Me joimme yhdessä toivoen toisillemme terveyttä ja onnea, ja sitten Hän sanoi minulle, että Hän toivoi juovansa teetä kanssani Taivasten Valtakunnassa. (Eikös ollutkin soma ajatus?) Kun kehuin teetä, Hän sanoi sen olevan oikeata persialaista teetä ja antoi minulle pakkauksen sitä mukaani.²²²

3
Kun luemme ‘Abdu’l-Bahán ajatuksia onnellisuudesta, ja kun kuuntelemme niiden henkisiä merkityksiä ja kylvemme niiden lämmössä, löydämme syvää sisäistä iloa ja innoitusta. Tässä muutama esimerkki näistä ajatuksista.

”Ilo antaa meille siivet! Ilon aikana voimamme on vahvempaa, älymme tarkempi ja ymmärryksemme selkeämpää. Tunnemme, että meidän on helpompi selviytyä maailmassa ja löytää se alue, jolla voimme olla hyödyksi. Kun taas suru käy luonamme tulemme heikoiksi, voimamme lähtee meistä, ymmärryksemme on epäselvää ja älymme verhon takana. Elämän todellisuudet näyttävät jäävän meiltä ymmärtämättä, henkemme silmät eivät onnistu pääsemään perille pyhistä salaisuuksista, ja meistä tulee kuin kuolleita.”²²³ ”Älkää koskaan olko masentuneita.”²²⁴ ”‘Abdu’l-Bahá ei ikinä haluaisi nähdä kenenkään olevan loukattu, eikä Hän koskaan murehduttaisi ketään, sillä ihminen ei voi saada suurempaa lahjaa, kuin sen, että hän ilahduttaa toisen sydäntä.”²²⁵ ”Muistakaa nämä sanat: ’Kaikista pyhiinvaelluksista suurin on lohduttaa surujen täyttämää sydäntä’”²²⁶ ”Tiedä, että sanomasta kertominen voidaan tehdä vain hyvillä teoilla ja henkisillä ominaisuuksilla, puheella, joka on selkeää kuin kristalli ja ilolla, joka heijastuu sen kasvoista, joka selittää opetuksia.”²²⁷ ”Ponnistele siis parhaan kykysi mukaan saadaksesi nämä lapset tietoisiksi siitä, että bahá’í on se, jossa ruumiillistuvat kaikki ne täydellisyydet, joiden tulee loistaa kuin valaistu kynttilä – ei olla kuin pimeyttä pimeyden päällä ja silti kantaa nimeä bahá’í.”²²⁸ ”Tulee aika, jolloin moraalisäännöt rappeutuvat äärimmäisen alhaisiksi. On tärkeää, että lapset kasvatetaan bahá’í-elämän tavoille, että he löytävät onnea sekä tässä, että tulevassa maailmassa. Jos näin ei tehdä, surut ja ongelmat saartavat heidät, sillä inhimillinen onni perustuu henkiseen käyttäytymiseen.”²²⁹ ”Mitä tulee henkiseen onnellisuuteen, se on todellinen ihmisen elämän perusta, sillä elämä on luotu onnea, ei surua varten, iloa, eikä murhetta varten. Onnellisuus on elämää, suru kuolemaa. Henkinen elämä on iankaikkista elämää. Tämä on valo, jota ei seuraa pimeys. Tämän suuren siunauksen ja kallisarvoisen lahjan saa ihminen osakseen vain Jumalallisen ohjauksen avulla. ” ”Tämä onni ei ole mitään muuta kuin Jumalan rakkaus.”²³⁰ ”Mikään ei tee ihmistä niin onnelliseksi, kuin rakkaus.”²³¹

4
Eräälle uudelle bahá’ílle rouva Smithille, joka kuului hienostuneeseen philadelpialaiseen sukuun, ja joka kärsi päänsärystä, Mestari sanoi: ”Sinun täytyy olla aina iloinen. Sinut täytyy laskea iloisten ja onnellisten ihmisten joukkoon, ja sinulla tulee olla taivaalliset siveellisyyskäsitykset. Suureksi osaksi onnellisuutemme pitää yllä terveyttämme, kun taas hengen masentuneisuus johtaa sairauksiin. Ikuisen onnellisuuden pääsisältö on henkisyys ja taivaallinen siveys, jota ei seuraa murhe.”²³²

5
New Yorkissa ‘Abdu’l-Bahá sanoi: ”Osoittakoon jokainen teitä ja kysyköön ’Miksi nämä ovat niin onnellisia?’ ”Haluan teidän olevan onnellisia – nauravan, hymyilevän, iloitsevan, jotta siten toiset tulevat onnellisiksi teidän kauttanne.”²³³

6
Chicagossa Mestari ilmaisi erään iloisimmista muistioistaan, jota oli pyytänyt eräs sanomalehden toimittaja.

”Olkaa onnellisia! Olkaa onnellisia!

Totuuden Aurinko on säteillyt! Olkaa onnellisia! Olkaa onnellisia!

Hengen valo on ympäröinyt maailman.

Olkaa onnellisia! Olkaa onnellisia!

Kuningaskunnan ovet on avattu! Olkaa onnellisia! Olkaa onnellisia!

Korkein Sotajoukko on valmiina! Olkaa onnellisia! Olkaa onnellisia!

Pyhän Hengen vuodatukset antavat elämää ja ihmiskunnan maailmaa herätetään eloon!”²³⁴

Nuo rivit muistuttavat meitä toisesta Hänen ilmaisemastaan kappaleesta.

”Ilosanoma! Sillä iankaikkinen elämä on täällä. Oi te, jotka nukutte, herätkää! Oi te välinpitämättömät, oppikaa viisautta! Oi sokeat, saakaa näkönne! Oi kuurot, kuulkaa! Oi mykät, puhukaa! Oi kuolleet, nouskaa ylös! Olkaa onnellisia! Olkaa onnellisia! Olkaa täynnä onnea!”²³⁵

7
Suuressa innossaan ilahduttaa muita – ja vapaa ahdistuksesta, turhautumisesta ja murheesta – ‘Abdu’l-Bahá jätti paljon rukouksia meidän käytettäväksemme. Seuraava rukous on yksi rakastetuimmista.

”Oi Jumala, virvoita ja ilahduta henkeäni. Puhdista sydämeni. Kirkasta kykyni. Jätän kaikki asiani Sinun käsiisi. Sinä olet opastajani ja turvani. En ole enää surullinen enkä murheellinen vaan olen onnellinen ja iloinen. Oi Jumalani! En ole enää ahdistunut enkä anna huolten painaa mieltäni. En anna ajatusteni viipyä elämän ikävissä asioissa. Oi Jumala! Sinä olet minulle parempi ystävä kuin minä itse. Pyhittäydyn Sinulle, oi Herra!²³⁶

8
Sitä onnellisuutta, jonka Mestari oli oppinut Bahá’u’lláhilta, Hän toivoi muille. Eräs ensimmäisistä pyhiinvaeltajista, joita tuli Akkoon länsimaista, muisti seurueensa viimeisen tapaamisen ‘Abdu’l-Bahán luona. ”Hänen läheisyytensä mahdissa ja ylevyydessä pelkomme muuttui täydelliseksi uskoksi, heikkoutemme voimaksi, surumme toivoksi, ja oma itsemme unohduksiin rakkaudessamme Häneen. Kun istuimme kaikki Hänen edessään odottaen kuullaksemme Hänen sanansa, jotkut uskovista itkivät katkerasti. Hän pyysi heitä pyyhkimään kyyneleensä, mutta he eivät heti pystyneet. Siispä Hän pyysi heitä uudestaan Hänen vuokseen olla itkemättä, eikä Hän suostunut puhumaan meille ja opettamaan meitä ennen kuin kaikki kyyneleet karkotettiin.²³⁷

9
Kaksi pyhiinvaeltajaa oli juuri saapunut Akkoon tammikuussa vuonna 1908 pitkän talvisen matkanteon päätteeksi. He kuvailivat ensimmäistä tapaamistaan Mestarin kanssa vain muutaman minuutin kuluttua siitä, kun he olivat saapuneet Hänen kotiinsa.

”Hän tuli pian ja Hänen iloinen äänensä kuului korviimme jo ennenkuin edes näimme Hänet. Se toivotti: ”Tervetuloa! Tervetuloa! Olen iloinen tulostanne!” Ja Hän lisäsi lämpimään, voimakkaaseen kädenpuristukseensa tuon ihmeellisen katseensa ja taivaallisen hymynsä suuremman tervetulon toivotuksen. Hän pyysi meitä istumaan kanssaan ja tiedusteli heti, mitä amerikkalaisille ystäville kuului. Kun mainitsimme ne, jotka olivat lähettäneet Hänelle erityisiä terveisiä, Hänen kauniit kasvonsa säteilivät onnesta.²³⁸

10
Eräänä päivänä eräs onneton kokonaan mustiin pukeutunut juutalaistyttö tuotiin Mestarin luo. Kyyneleet vuotaen tyttö kertoi Hänelle koettelemuksistaan. Hänen veljensä oli syyttömänä vangittu kolme vuotta aiemmin. Vankeudesta oli jäljellä neljä vuotta. Hänen vanhempansa olivat aina masentuneita. Tytön lanko, joka oli ollut perheen tukija, oli vastikään kuollut. Tyttö väitti, että mitä enemmän hän luotti Jumalaan, sitä huonommiksi asiat muuttuivat. Tyttö valitti: ”Äitini lukee psalmeja koko ajan. Hän ei ansaitse sitä, että Jumala noin hylkää hänet. Luen itsekin psalmeja – psalmit yhdeksänkymmentä yksi ja kaksikymmentä kolme luen joka ilta ennen levolle menoa. Rukoilen myös.”

Lohduttaen ja neuvoen häntä ‘Abdu’l-Bahá vastasi: ”Rukoileminen ei tarkoita psalmien lukemista. Rukoileminen tarkoittaa Jumalaan luottamista ja alistumista Hänen tahtoonsa. Ole nöyrä ja sitten asiat alkavat muuttua sinun kohdallasi. Luota perheesi Jumalan käsiin. Rakasta Jumalan tahtoa. Vahvoja laivoja ei meri kaada – ne kelluvat aalloilla. Ole nyt vahva laiva, äläkä heikko laiva.”²³⁹

11
Eräs rouva C oli Akkoon matkustanut varhainen uskova. Hän oli varakasta New Yorkilaista hienostoa. Hänen elämänsä oli ollut sovinnaista ja kaavamaista. Hän oli ollut vilpitön kristitty, mutta ei ollut saanut paljonkaan lohtua uskonnostaan. Hänestä oli tullut hieman surumielinen. Ulkomailla matkustaessaan hän oli kuullut ‘Abdu’l-Bahásta. Innoissaan hän otti selvää Hänen sanomastaan ja suunnisti vankilakaupunkia kohti. Saavuttuaan sinne häntä viehätti kaikki, eritoten Mestari itse. Hän huomasi, että ‘Abdu’l-Bahá tervehti häntä aina sanoen ”Ole onnellinen!” Naisen seurueen muita jäseniä Mestari ei tervehtinyt samalla tavalla. Tämä vaivasi häntä. Lopulta hän pyysi jotakin ystävää kysymään Mestarilta, miksi Hän tervehti häntä tällä tavalla. Hymyillen luonteenomaisella, säteilevällä tavallaan Mestari vastasi: ”Kehotan sinua olemaan onnellinen, koska me emme voi tuntea henkistä maailmaa, jollemme ole onnellisia!”

Silloin rouva C oli täysin tyrmistynyt ja hänen epävarmuutensa hävisi ja vaihtui suureen epätoivoon. ”Mutta sanokaa minulle mitä henkinen elämä on?” hän huusi. ”Syntymästäni saakka olen kuullut henkisestä elämästä, mutta kukaan ei koskaan osannut selittää minulle, mitä se on!” ‘Abdu’l-Bahá katsoi kysyjäänsä uudestaan hymyillen lempeää hymyään ja sanoi ystävällisesti: ”Tee luonteenpiirteistäsi Jumalallisten ominaisuuksien kaltaisia, ja sitten tulet tuntemaan henkisen elämän!” Vain muutama sana, mutta ne riittivät. Rouva C alkoi miettiä mitä ’Abdul-Bahá tarkoitti Jumalallisilla ominaisuuksilla? Niiden täytyy olla sellaisia ominaisuuksia, kuten rakkaus ja kauneus, oikeudenmukaisuus ja anteliaisuus. Kaiket päivät naisen ajatukset askaroivat tämän taivaallisen arvoituksen kimpussa ja kaiket päivät hän oli onnellinen. Hän ei lainkaan ajatellut velvollisuuksiaan, ja kun hän saapui illalla kokoontumiseen, hän ei ollenkaan edes muistanut, että oli jättänyt ne tekemättä. Lopulta hän kuitenkin alkoi ymmärtää. Jos hän olisi täysin taivaallisiin ihanteisiin uppoutunut, ne muuttuisivat varmasti teoiksi ja hänen päivänsä ja yönsä olisivat täynnä valoa. Siitä hetkestä lähtien hän ei koskaan unohtanut tuota taivaallista muistutusta, jonka oli saanut. ”Tee luonteenpiirteistäsi Jumalallisten ominaisuuksien kaltaisia!” Ja hän oppi tuntemaan henkisen elämän.²⁴⁰

Henkisyys

George Townshend, joka oli aikoinaan korkeassa virassa Pyhän Patrickin Katedraalissa Dublinissa, Irlannissa sekä Clonfortin Katedraalin Arkkidiakoni, josta tuli harras bahá’í, kirjoitti: ”Kristus opetti, että mitä suurin ihmisen saavutus ei ole mikään yksittäinen teko, eikä myöskään mikään yksittäinen mielentila, vaan hänen suhteensa Jumalaan. Olla täysin kukkuroillaan – sydän – ajatukset – sielu – Jumalan rakkautta, se on se suuri tavoite, suuri käsky. Abbás Effendin luonteessa pääasiallinen ominaisuus oli henkisyys. Mikä tahansa Hänen elämässään oli hyvää, Hän ei pitänyt sitä jonkin oman hyveensä seurauksena, vaan Jumalan voiman ja hyvän tahdon tuloksena. Hänen ainoa tavoitteensa oli Jumalan palveleminen. Hän iloitsi siitä, että Häneltä oli riistetty kaikki maallinen omaisuus ja siitä, että hän oli rikas vain rakkaudessaan Jumalaan. Hän oli luopunut vapaudestaan, jotta Hänestä voisi tulla Jumalan orja ja palvelija. Hän saattoi elämänsä loppuaikoina julistaa, että Hän oli käyttänyt kaiken voimansa Jumalan Asiaan. Hänelle Jumala oli kaiken maisen olemassaolon keskus elämän aikana ja sen jälkeen. Kaikki asiat olivat omassa mitassaan Jumalan armon heijastuksia ja Hänen voimansa vuodatuksia.”²⁴¹

‘Abdu’l-Bahá kirjoitti: ”Sielut ovat kuin kuvastimia ja Jumalan armo on kuin aurinko. Kun kuvastimet jättävät kaiken värin ja puhdistuvat, ja kiillotetaan, ne tulevat aurinkoa vasten ja heijastavat aivan täydellisesti sen valon ja loiston. Tässä olotilassa ei pitäisi ajatella kuvastinta, vaan auringon valon voimaa, joka on osunut kuvastimeen, ja tehnyt siitä taivaallisen loiston heijastajan.”²⁴² Hän kirjoitti myös näin: ”Jumalan rakkauden avulla kaikki katkeruus muuttuu suloisuudeksi ja kaikki lahjat tulevat kallisarvoisiksi.”²⁴³ Nykyään ihmiskunta on yhä enemmän huolissaan elämän laadusta – ja syystäkin! ‘Abdu’l-Bahá oli kiinnostunut sekä elämän henkisistä että ruumiillisista puolista. Hän tiesi, että jos ihmisen henkisen elämän laatu paranisi, hänen ruumiillinen elämänsä kohenisi myös. Ulkoinen maailma heijastaa sisäistä ihmistä. Hän oli täysin tietoinen siitä, että me olemme matkalla itsestämme kohti Jumalaa. Hän halusi kaikkien ihmisten olevan tietoisia tästä elintärkeästä tosiasiasta. Sitten he voisivat todellakin kasvaa todellisten mahdollisuuksiensa mittoihin sekä tässä että tulevassa maailmassa.

12
Vuonna 1911 eräässä pienessä Bostonin esikaupungissa nimeltään Medford eräs Lontoosta tullut nainen tuli keskustelemaan bahá’í-uskon alkuaikojen marttyyreista. William Randall oli yksi vieraista, jotka oli kutsuttu Marian Williams Conantin kotiin. Herra Randall ei ollut koskaan kuullutkaan bahá’í-uskosta, mutta hän tuli paikalle silti kohtuullisen kiinnostuneena. Kun ilta oli ohi ja hän hyvästeli puhujaa, joka oli näyttänyt kuvia varhaisista marttyyreista, Marian katsoi William Randallia ja sanoi: ”Herra Randall, olette ainoa ihminen tässä huoneessa, joka on ymmärtänyt illan hengen. Minä lähetän jonkun kertomaan teille bahá’í-uskosta.”

Herra Randall järkyttyi, mutta kiitti naista ja lähti. Kului muutama viikko. Eräänä aamuna Randall katsoi ylös kirjoituspöydästään ja näki Harlan Oberin seisovan vieressään. Harlanin silmät ja hänen vilpittömyytensä tekivät häneen heti vaikutuksen. Kun oli ensin istuutunut, Harlan alkoi kertoa hänelle bahá’í-uskosta. Herra Randall oli kauan ollut hyvin kiinnostunut uskonnosta yleensä. Hän oli syntynyt katoliseksi, mutta tullut episkopaaliksi, sittemmin kiinnostunut teosofiasta, Christian Science -liikkeestä, sekä liikkeestä nimeltä Uusia Ajatuksia. Hän oli myös tutkiskellut ikivanhoja uskontoja. Hänestä tuntui, että hän tiesi kaiken, mitä uskonnosta ylipäätään pystyi tietämään. Hänellä ei ollut minkäänlaista todellista kiinnostusta opiskella jotakin uutta uskontoa nyt, mutta Herra Ober oli sinnikäs. Kun kuukaudet kuluivat, Harlan Ober pistäytyi toistuvasti William Randallin luona jouduttaen häntä opiskelemaan ja kertoen hänelle enemmän tästä uudesta uskonnosta. Kun ‘Abdu’l-Bahá tuli Bostoniin vuonna 1912 Harlan sanoi vastahakoiselle oppilaalleen: ”Teidän täytyy mennä tapaamaan Häntä.” Herra Randall ei ollut taipuvainen lähtemään, mutta suostui vihdoin kuuntelemaan Mestarin luentoa Bostonissa. Kuunnellessaan Häntä Randall ajatteli, että tämä mies oli varmasti hyvin merkittävä mies, todellakin pyhimys. Luennon päätyttyä Herra Randall lähtiessä luentosalista, hän kuuli erään ‘Abdu’l-Bahán sihteereistä kysyvän: ”Onko täällä ketään, joka olisi niin ystävällinen ja ostaisi ‘Abdu’l-Bahálle vähän greippimehua? Hän pitää siitä kovasti ja haluaisi sitä luentonsa jälkeen. Vaistomaisesti Herra Randall vastasi: ”Haen sitä ilomielin.” Kadunkulmassa olevasta apteekista hän osti kuusi pulloa greippimehua ja vei ne hotelliin. Hän mietti, että voisi antaa pullot jollekulle, joka taas veisi ne ‘Abdu’l-Bahálle, sillä hän ei halunnut joutua mihinkään tilanteeseen. Kun hän pääsi ulos hissistä, hänet vedettiin nopeasti keskusteluun eräiden ihmisten kanssa, jotka seisoskelivat lähistöllä. Tuskinpa hän tiesi, mitä oli tekemässä antaessaan pullonsa yhdelle Mestarin sihteereistä. Seuraava asia, mistä hän oli tietoinen, oli samaisen sihteerin paluu hänen luokseen mukanaan lasillinen greippimehua tarjottimella, ja joka sanoi: ”Koska olitte niin ystävällinen, että toitte tämän ‘Abdu’l-Bahálle, ettekö veisi sen itse Hänelle, Herra Randall?” Randall ei pitänyt ajatuksesta, mutta ei halunnut myöskään olla kiittämätön. Niinpä hän myöntyi viemään lasin, mutta suunnitteli laittavansa sen lähimmälle mahdolliselle pöydälle ja pakenevansa vinhaa vauhtia. Hän työnsi syrjään pienen verhon Mestarin huoneen oven edestä, näki juuri oikeanlaisen pöydän ja asetti tarjottimen pöydälle. Perääntyessään hän iloitsi siitä, ettei ollut häirinnyt ‘Abdu’l- Baháa, joka oli aivan yksin huoneen kauimmaisessa päässä, ja näytti nukkuvan. Juuri silloin Mestari avasi silmänsä, katsoi häneen ja sanoi: ”Olkaa hyvä ja istukaa.” Randallista tuntui, ettei hän voinut oikein kieltäytyäkään. Hän istuutui huoneen keskellä olevaan sohvaan. ‘Abdu’l-Bahá painautui taas tuoliinsa ja sulki silmänsä. William Randall istui hiljaa paikallaan jonkin aikaa ja alkoi sitten tulla vihaiseksi ajatellen, että Mestari ei tiennyt kenen seurassa istui. Hän tuli yhä vihaisemmaksi. Hän mietti: ”Mitä mahtaa tarkoittaa se, että minun täytyy istua tämän vanhan miehen luona, kun Hän nukkuu?” Hän aikoi nousta ylös ja lähteä huoneesta, mutta päätti ettei teekään niin, ja olikin aika kiipelissä. ‘Abdu’l-Bahá oli pyytänyt häntä istuutumaan, eikä hän saisi olla töykeä. Sitten hänen jalkansa alkoivat puutua ja tulla tunnottomiksi. Hänen koko kehonsa alkoi puutua. Jopa hänen kauluksensa, tärkätty ja suora – Randall oli ylpeä siitä, ettei hänen kauluksensa ollut koskaan vinossa julkisuudessa – oli vinossa. Vihansa huippukohdassa ääni hänen sisällään sanoi: ”Sinä olet opiskellut kaikkia maailman suuria uskontoja ja mitä hyvää ne ovat saaneet sinussa aikaan? Ethän sinä pysty istumaan vanhan miehen luona kahtakymmentä minuuttia rauhassa ja levollisena?” Tämän ajatuksen haaste osui Herra Randalliin, ‘Abdu’l-Bahá avasi silmänsä ja sanoi: ”Äly on hyväksi, mutta jollei siitä tule sydämen palvelija, siitä on vain vähän apua.” Sitten Mestari hymyili Herra.

Randallille ja antoi hänelle luvan mennä. Hän ei ollut nukkunut. Herra Randall ei koskaan unohtanut Mestarin sanoja, vaan ne olivat hänen elämänsä käännekohta.²⁴⁴

13
Japanin suurlähettiläs eräässä eurooppalaisessa pääkaupungissa (varakreivi Arawaka Madridissa) oleskeli Hotelli d’Jénassa, Pariisissa. Tälle herralle ja hänen vaimolleen oli kerrottu ‘Abdu’l-Bahán läsnäolosta Pariisissa ja hän oli innostunut saamastaan etuoikeudesta tavata Hänet.

”Olen hyvin surullinen,” sanoi Hänen Ylhäisyytensä, suurlähettilään vaimo. ”Minun ei pidä mennä minnekään tänään, sillä minulla on kova flunssa ja lähden aikaisin aamulla Espanjaan. Kunpa vain olisi jokin mahdollisuus tavata Häntä.” Tämä kerrottiin Mestarille, joka oli juuri saapunut hotelliin pitkän ja väsyttävän päivän päätteeksi. ”Sanokaa rouvalle ja hänen miehelleen, että jos hän ei voi tulla luokseni, minä käyn hänen luonaan.” Suunnitelman mukaan myöhäisestä ajankohdasta huolimatta, kylmästä ja sateesta välittämättä ‘Abdu’l-Bahá saapui perille hymyillen kohteliaasti ja tuoden meille kaikille iloa odottaessamme Häntä Hotelli d’Jénan gobeliinein verhotussa huoneessa. ‘Abdu’l-Bahá keskusteli suurlähettilään ja hänen vaimonsa kanssa Japanin tilanteesta, tuon maan suuresta kansainvälisestä merkityksestä, sen suunnattomasta palvelusta ihmiskunnalle, työstä sotien lopettamiseksi, tarpeesta parantaa työläisten elinolosuhteita, tarpeesta kouluttaa poikia ja tyttöjä tasa-arvoisesti. ”Uskonnollinen ihanne on kaikkien ihmiskunnan hyväksi tehtyjen suunnitelmien sielu. Uskontoa ei saa milloinkaan käyttää puoluepoliitikkojen välikappaleena. Jumalan politiikka on suurta, ihmisen voimatonta.”

Puhuessaan uskonnosta ja tieteestä, kahdesta siivestä, joilla ihmiskunnan lintu voi lentää, ‘Abdu’l-Bahá sanoi: ”Tieteelliset keksinnöt ovat lisänneet aineellista hyvinvointia. On olemassa suunnaton voima, jota onneksi ihminen ei vielä ole keksinyt. Rukoilkaamme Jumalaa, rakastettua, ettei tiede keksi tätä voimaa, ennen kuin henkinen sivistys johtaa ihmisen ajattelua. Niiden käsissä, joita johtaa alempi materialistinen ajattelu, tämä voima pystyisi tuhoamaan koko maapallon.”²⁴⁵

Hänen sanansa osoittautuivat enteellisiksi, mutta vasta vuosikymmenien kuluttua ne pystyttiin paremmin ymmärtämään.

14
Stanwood Cobb kirjoitti muistiin, että ”kaikkein tärkein keskustelu,” jonka hän oli käynyt Mestarin kanssa, tapahtui Pariisissa vuonna 1913. Hän kirjoitti näin: ”Kuuluin Porter Sargentin poikakoulun henkilökuntaan. Ensimmäisellä vierailullani Mestari tiedusteli minulta tuosta koulusta ja kysyi, mitä opetin siellä. Kerroin, että opetin äidinkieltä, latinaa, algebraa ja geometriaa. Hän katsoi minua tarkkaavaisesti kauniilla silmillään ja sanoi: ’Opetatteko henkisiä asioita?’”

”Tämä kysymys nolostutti minua. En tiennyt, miten selittäisin ‘Abdu’l-Bahálle, että poikien valmistaminen korkeakouluopintojen pääsykokeisiin täytti opinto-ohjelman. Niinpä vastasin ykskantaan: ”Emme, siihen ei ole aikaa.” ”‘Abdu’l-Bahá ei huomauttanut mitään vastaukseeni liittyvää. Mutta Hänen ei tarvinnutkaan. Omalla vastauksellani olin tuominnut itseni ja nykyaikaisen koulutuksen. Ei siis aikaa henkisille asioille! Sehän tietenkin onkin vikana nykyaikaisessa materialistisessa ”sivistyksessämme.” Se ei suo aikaa henkisille asioille. ”Mutta ‘Abdu’l-Bahán kysymys ja Hänen hiljainen vastauksensa osoittivat, että Hänen näkökulmastaan henkisten asioiden pitäisi tulla ensiksi.”²⁴⁶

15
Mestari rakasti lapsia. Oli huomattu, että Hän puhuessaan usein piti suojelevasti käsivarttaan jonkun lapsen hartioilla. Lasten vanhemmille Hän puhui usein seuraavanlaisin sävyin: ”Antakaa tälle lapselle hyvä kasvatus. Varmistakaa, että hän saa parasta, mihin teillä on varaa, jotta hän saa kaiken hyödyn tästä loistavasta aikakaudesta. Tehkää kaikkenne, että rohkaisette heitä henkisyyteen.”²⁴⁷

16
Eräänä kesäkuun päivänä New Yorkissa ‘Abdu’l-Bahá oli väsynyt ja nukkui niin kauan, että erään yleisön piti odottaa. Hän sanoi sitten ystävilleen näin: ”Nukkuessani keskustelin kanssanne aivan kuin olisin puhunut kovalla äänellä. Heräsin sitten omaan ääneeni. Herätessäni oli huulillani vain yksi sana – paremmuus. Siispä puhun teille tästä aiheesta tänä aamuna.”

Lahjakas ja spontaani puhuja kun oli, Hän sitten puhuikin yhden nyttemmin rakastetuimmista ja tunnetuimmista puheistaan. Hän sanoi, että ei toivonut ystäviensä olevan muita parempia tavallisilla, maailmallisilla saavutuksilla. Aivan puheen lopussa tulivat sanat, jotka sopivat ihmiselle elämänohjeiksi jopa tuleviksi vuosisadoiksi: ”Teille toivon henkistä paremmuutta. Se tarkoittaa, että teistä täytyy tulla erinomaisia ja teidän tulee osoittaa paremmuutta moraalisissa arvoissa. Jumalan rakkaudessa teidän tulee olla kaikkia muita parempia. Teidän täytyy olla parempia rakkaudessanne ihmiskuntaa kohtaan. Ykseydessä ja rauhassa, rakkaudessa ja oikeudenmukaisuudessa. Lyhyesti sanottuna, teidän tulee tulla paljon muita paremmiksi kaikissa ihmisyyden hyveissä. Uskollisuudessa ja vilpittömyydessä. Oikeudentajussanne ja totuudenmukaisuudessa. Vakaudessanne ja järkkymättömyydessänne. Ihmiskunnan hyväntekijöinä ja ihmisyyden maailman palvelijoina. Rakkaudessa jokaista ihmistä kohtaan. Ykseydessä ja rauhassa kaikkien ihmisten kesken. Ennakkoluulojen poistajina ja kansainvälisen rauhan edistäjinä. Ja lopulta, teidän tulee olla parempia taivaallisen valaistumisen ja Jumalan lahjojen vastaanottajina. Tätä paremmuutta minä teille toivon.”²⁴⁸

17
Eräänä päivänä Lontoossa Mestari piti kuulijoilleen epätavallisen, mielikuvitusta kiehtovan, ja silti todellisuudentajuisen puheen keskustelusta profeettojen ja ihmisten välillä: ”Ihmiset ovat aina sanoneet näin profeetoille: ’Meillä oli hauskaa ja me elimme omien mielipiteidemme ja toiveittemme mukaisesti. Me söimme, nukuimme, lauloimme, tanssimme. Emme pelänneet Jumalaa, eikä meillä ollut toiveita taivaaseen pääsystä. Me pidimme siitä, mitä teimme, meillä oli oma tapamme elää. Ja sitten tulitte te. Veitte pois huvimme. Kerroitte meille Jumalan vihasta, rangaistuksen pelosta ja palkkion saamisesta. Te saitte raiteiltaan meidän hyvän elämäntapamme.’”

”Jumalan profeetat ovat aina vastanneet näin: ’Tyydyitte eläinten maailmaan, me halusimme tehdä teistä ihmisiä. Te olitte pimeydessä, me halusimme teidän valaistuvan. Te olitte kuolleita, me tahdoimme teidän elävän. Te olitte maallisia, me tahdoimme teistä taivaallisia.’”²⁴⁹

18
Eräänä päivänä Mestarin vieraillessa New York Cityssä Hän kävi Central Parkissa. Vietettyään useita tunteja Luonnontieteiden Museossa Hän tuli ulos lepäämään puiden varjoon. Eräs innokas, iäkäs vartija kysyi Häneltä: ”Haluatteko mennä takaisin museoon sen jälkeen, kun olette levännyt? Siellä on fossiileja ja lintuja.”

‘Abdu’l-Bahá hymyili ja vastasi: ”En, olen väsynyt kiertelemään ja katselemaan tämän maailman asioita. Haluan yletä ja matkustaa hengen maailmoihin. Mitäs mieltä olette siitä?” Vartija raapi päätänsä – häntä ihmetytti. Sitten Mestari tiedusteli häneltä näin: ”Mitä omistaisitte mieluummin, maallista vai hengen maailmaa?” ”Tjaah, luulen, että maallista.” ‘Abdu’l-Bahá jatkoi: ”Mutta et menetä maallista maailmaa päästessäsi hengen maailmaan. Kun menet talossa yläkertaan, et lähde talosta pois. Alakerta on alapuolellasi.” Yhtäkkiä näytti siltä, kuin tuo vanha mies olisi nähnyt valoa.²⁵⁰

19
Eräänä päivänä ‘Abdu’l-Bahá pyysi hakemaan Julia Grundya, erästä varhaista Pyhään Maahan matkannutta pyhiinvaeltajaa. Hänen sanansa olivat täynnä rakkautta ja intoa: ”Minä haluan sinun vievän mukanasi Akkosta henkisen elämän iloa ja rauhaa.”²⁵¹

”Todellinen mielihyvä ja onni ovat riippuvaisia henkisestä näkökyvystä ja innosta. Ajatusmaailmojen voimat ovat Jumalan lahjoja, jotka annetaan ihmiselle, jotta ne johtaisivat hänet henkiseen iloon. Ihmisen suurin armo on rakastaa Jumalaa. Jumalan rakkaus, Jumalan tunteminen, on suurinta, ainoaa ja todellisinta onnea, koska se on Jumalan läheisyyttä. Tätä on Jumalan Valtakunta. Rakastaa Jumalaa tarkoittaa Hänen tuntemistaan. Hänen tuntemisensa on astumista Hänen valtakuntaansa ja olla Hänen lähellään. Tämä on se, mitä haluan sinun saavuttavan – että kulkisit tätä polkua.”²⁵²

20
Alkuvuodesta vuonna 1909 matkustivat Charles ja Mariam Haney Akkoon tapaamaan ‘Abdu’l-Baháa. He olivat Asian Käsi Paul Haneyn vanhemmat. Teoksessaan Taivaallinen Juhla he kirjoittivat muistiin noina yhdeksänä päivänä Mestarilta kuulemiaan sanoja. Eräänä päivänä ‘Abdu’l-Bahá tiedusteli Herra Haneyn vointia. Tämä kertoi Mestarille aivan suoraan näin: ”Ruumiini voi aina hyvin, mutta saan niin paljon henkistä ravintoa täällä ollessani, että pelkään saavani henkisiä ruuansulatusvaivoja.” Mutta vierailun Isäntä vakuutti hänelle näin: ”Ei, kyllä te sulatatte kaiken, sillä Hän, joka antaa henkistä ravintoa antaa myös sulatusvoimaa.”²⁵³

Noiden päivien aikana ‘Abdu’l-Bahá pyysi heitä muistamaan sen, että se terveys, mikä on olennaista terveyttä, on henkinen terveys, koska sen kautta saavutetaan ikuinen elämä. Sitä vastoin ruumiillisen terveyden kautta saavutetaan vain ajallisia tuloksia.²⁵⁴

21
Mestari lähetti muistion naiselle, joka kaipasi ”Taivasten Valtakuntaa.” Eräässä osassa muistiota Hän kirjoitti: ”Lausu Korkeinta Nimeä joka aamu ja käänny Abhá-Valtakunnan puoleen, kunnes käsität kätketyt merkitykset.”²⁵⁵

22
Lua Getsinger – rouva Hearstin ja May Bollesin (myöhemmin Maxwell) henkinen äiti – oli pyhiinvaeltajien ryhmässä loppuvuodesta 1898. Seuraavina kahdeksanatoista vuotena hän palasi yhä uudestaan Akkoon ja Haifaan. ‘Abdu’l-Bahá uskoi hänelle suuria opetustehtäviä ja ohjasi häntä jatkuvasti jumalallisen rakkauden polulla.

Eräällä Luan Lähi-Idän matkalla Mestari sanoi hänelle näin: ”Sinun tulee pysyä vahvana ja horjumattomana tavoitteissasi, eikä koskaan, koskaan sallia minkään ulkoisen olosuhteen huolestuttaa. Lähetän sinut Intiaan saamaan aikaan eräitä tärkeitä asioita. Sinun tulee astua tuohon maahan henkisyydellä, joka ei koskaan heikkene, säteilevän uskon voimalla, ikuisesti kestävällä innolla, sammumattoman tulisena, vakaumuksesi lujana, jotta suorittaisit loppuun ne palvelut, joita varten lähetän sinut. Älä anna sydämesi olla levoton. Jos lähdet matkaan sisäisen olemuksesi pysyessä muuttumattomana, tulet näkemään, kuinka vahvistusten ovet avautuvat silmiesi edessä, elämäsi on taivaallisten ruusujen kruunu, ja tulet havaitsemaan itsesi korkeimman voiton tilassa. ”Ponnistele päivin ja öin saavuttaaksesi tämä ylevä asema. Katso minua! Sinä et tiedä edes tuhannetta osaa niistä vaikeuksista, ja niistä näennäisen ylittämättömistä esteistä, joita tulee päivittäin silmieni eteen. En välitä niistä. Kuljen valitsemaani tietä.”²⁵⁶ Lua kävi kärsimättömäksi, koska halusi kehittyä henkisesti. Koska oli luonteeltaan malttamaton, hän halusi tulla pikavauhtia täydelliseksi palvellakseen ‘Abdu’l-Baháa paremmin. Mutta Mestari opetti hänelle, ettei hän kestäisi sellaista. Täydellisyys on hitaasti kehittyvä tapahtuma. Luan kiihkeä halu palvella uskoaan ja hänen rakkautensa Mestariin olivat rajattomat. Fyysinen maailma kävi hänelle vähemmän tärkeäksi sitä mukaa, kun hän kehittyi henkisesti. Jopa hänen pukeutumisensa muuttui ennen hänen ennenaikaista kuolemaansa vuonna 1916. Hän oli luopunut aiemmista hienoista vaatteistaan. Niiden sijasta hän pukeutui yksinkertaiseen, siniseen asuun. Viimeisten vuosiensa aikana hän eli vain hengen maailmassa ja sitä varten.

Säteilevä alistuvuus

Mestarin säteily tulee innoittamaan vielä syntymättömiä miehiä ja naisia satoja vuosia. Hän oli iloinen silloin, kun useimmat ihmiset samanlaisissa olosuhteissa olisivat olleet surun vallassa. Hän sanoi, että suru on kuin pellon vaot. Mitä syvempiä ne ovat, sitä runsaampi on saamamme sato.²⁵⁷

23
Minneapoliksessa eräs juutalainen rabbi tuli ‘Abdu’l-Bahán luo pyytämään tätä puhumaan synagogassaan. Osa heidän keskusteluaan paljastaa, että Mestari oli säteilevän alistuvainen vastoinkäymisissä.

‘Abdu’l-Bahá alkoi puhua rabbille ja sanoi näin: ”Olen tullut teidän maastanne – Jerusalemista. Olen viettänyt neljäkymmentäviisi vuotta elämästäni Palestiinassa, mutta olin vankeudessa. Rabbi vastasi: ”Me kaikki olemme vankilassa tässä maailmassa.” ”Niin, minä olin sitten kahdessa vankilassa.” Rabbi huomautti, että ”yksi vankila riitti.” Alistuin silloinkin, ja olin äärettömän iloinen ja onnellinen,” julisti ‘Abdu’l-Bahá.²⁵⁸

Rukoushenkisyys

24
‘Abdu’l-Bahán rukoushenkisyys auttoi Häntä säilyttämään sielullisen tasapainonsa myös syvän surun ja äärimmäisen hädänkin aikoina. Hänen rakkautensa Jumalaan oli perusta ja syy sille tyyneydelle, jota mitkään olosuhteet eivät voineet ravistaa, ja sille sisäiselle onnellisuudelle, jota mikään vastoinkäyminen ei voinut muuttaa.²⁵⁹ Varmasti vakavien vaikeuksien aikoina – kun Bahá’u’lláh oli kaukana Sulaymanin erämaassa ja uudestaan, kun Mestari itse oli vakavassa vaarassa Akkossa Häneen kohdistuneiden perättömien syytteiden takia – ‘Abdu’l-Bahán tiedettiin rukoilevan ja myös resitoivan rukouksia läpi kokonaisen yön. Hänen rakkaan Isänsä Bahá’u’lláhin kuolema sai Hänet joksikin aikaa suorastaan elottomaksi – mutta Hän kokosi voimansa ja kesti Jumalan rakkauden avulla. On jopa kerrottu, että Mestari joskus rukoili, että Hänen olotilansa jopa tulisi huonommaksi, jotta Hänen voimansa kohdata nuo vaikeudet suurenisi.²⁶⁰

25
‘Abdu’l-Bahá lähetti Muistion eräälle amerikkalaiselle uskovalle, jossa Hän kirjoitti: ”Miksi rukoilla? Mikä sen viisaus on, sillä Jumala on luonut kaiken ja johtaa kaikkia tapahtumia parhaalla tavalla ja säätää kaiken ennalta määrätyn mitan mukaan ja asettaa asiat paikoilleen mitä suurimmalla tarkoituksenmukaisuudella ja täydellisesti. Mikä sitten on anomisen ja pyyntöjen ja omien toiveiden esittämisen ja avunpyyntöjen viisaus?” Totisesti tiedä, että on sopivaa heikolle pyytää apua vahvalta ja armon anojan tulee anoa loistavalta, armolliselta. Kun ihminen rukoilee Herraltaan, kääntyy Hänen puoleensa ja etsii armoa Hänen valtamerestään, tuo rukous itsessään on valoa hänen sydämeensä, valaistusta hänen näölleen, elämää hänen sielulleen ja vahvistusta hänen olemukselleen.

Siksi silloin, kun rukoilet Jumalaa ja lausuessasi ”Nimesi on parannukseni,” pane merkille, kuinka sydämesi ilahtuu, sielusi virkistyy Jumalan rakkauden hengestä ja mielesi viehättyy Jumalan Valtakunnasta. Tämän viehättymisen kautta ihmisen kyky ja voimavarat kasvavat. Kun astiaa levennetään, veden määrä kasvaa, ja kun jano yltyy, miellyttää pilven anti ihmisen makuaistia. Tässä on anomisen salaisuus ja toiveidensa julkituomisen viisaus.”²⁶¹ Toisaalta Mestari sanoi myös, että ”Jumala vastaa jokaisen palvelijansa rukoukseen, jos tuo rukous ilmaisee hätää.²⁶²

26
Eräässä kirjeenvaihdossaan ‘Abdu’l-Bahá kirjoitti näin: ”Sinä kysyit rukouksen viisautta? Tiedä, että rukous on korvaamatonta ja välttämätöntä, eikä ole mitään syytä, miksi ihminen voisi jättää lausumatta rukouksensa, paitsi henkinen sairaus, tai ylitsepääsemätön este. Rukouksen viisaus on tämä: Se luo palvelijan ja Todellisen välille yhteyden, sillä siinä olotilassa (rukouksessa) ihminen koko sydämellään ja sielullaan kääntää kasvonsa Hänen Korkeutensa Kaikkivaltiaan puoleen, etsien yhteyttä Häneen ja toivoen Hänen rakkauttaan ja myötätuntoaan. Rakastavalle ainoa onni on keskustella rakastettunsa kanssa ja etsijälle suurin lahja on tulla tuntemaan kaipauksensa kohde. Siksi jokaisen sielun, joka on viehättynyt Jumalan Valtakuntaan, suurin toive on löytää mahdollisuus anella ja rukoilla Rakastettunsa edessä, vedota Hänen armollisuuteensa ja suosioonsa ja upottautua Hänen sanojensa, hyvyytensä ja anteliaisuutensa valtamereen.

Kaiken tämän ohella rukous ja paasto ovat henkisen heräämisen ja tietoisuuden aikaansaajia ja ne varjelevat ja suojaavat koettelemuksilta.”²⁶³

27
‘Abdu’l-Bahán ollessa New Yorkissa Hän kutsui luokseen erään hartaan bahá’ín ja sanoi: ”Jos tulet huomenna luokseni aamuvarhaisella, opetan sinut rukoilemaan.”

Iloisena Herra M. nousi kello neljältä, kulki läpi kaupungin ja saapui oppitunnilleen kello kuusi. Varmasti hän otti vastaan tällaisen mahdollisuuden haltioituneen odotuksen vallassa! Hän tapasi ‘Abdu’l-Bahán jo valmiina rukoilemassa, polvillaan vuoteensa vieressä. Herra M. liittyi Hänen seuraansa ja katsoi, että asettui aivan Mestaria vastapäätä. Nähdessään, että ‘Abdu’l-Bahá oli täysin vaipunut omaan rukoukseensa, herra M. aloitti hiljaa rukoilemalla ensin ystäviensä puolesta, perheensä puolesta ja lopulta kaikkien Euroopan kruunupäiden puolesta. Hiljainen mies hänen edessään ei sanonut sanaakaan. Hän kävi läpi kaikki siihen mennessä oppineensa rukoukset ja kertasi ne vielä kahteen, kolmeen kertaan – eikä vieläkään mikään äännähdys rikkonut odottavaa hiljaisuutta.

Herra M. raapaisi vaivihkaa toista polveaan ja mietti hajamielisesti selkänsä vointia. Hän alkoi rukoilla uudestaan ja kuuli niin tehdessään lintujen laulun niiden julistaessa aamun sarastusta. Kului tunti ja lopulta kaksi. Nyt herra M. oli jo aivan turta. Hänen silmänsä, jotka mittailivat huoneen seinää, huomasivat tapetissa suuren repeämän. Hän lorvaili ajatuksissaan vielä hetken hieman tuohtuneena ja suuntasi katseensa uudestaan vastapäätä olevaan liikkumattomaan hahmoon.

Haltioituminen, jonka hän näki edessään, pysäytti hänet, ja hän nautti syvästi tuosta näystä. Yhtäkkiä hän halusi rukoilla tuolla tavalla. Itsekkäät ajatukset unohtuivat. Suru, yhteentörmäykset, ja jopa lähiympäristön todellisuus olivat kuin niitä ei koskaan olisi edes ollut. Hän oli tietoinen vain tästä: kiihkeästä halusta tulla lähelle Jumalaa. Sulkien silmänsä uudelleen hän asetti maailman päättäväisesti syrjään, ja hänen ihmeekseen hänen sydämensä alkoi kuhista rukousta, innokasta, onnellista, myrskyisää rukousta. Hän koki puhdistuvansa nöyryyden avulla ja ylevöityvänsä uudenlaisesta rauhasta. ‘Abdu’l-Bahá oli opettanut häntä rukoilemaan! Akkon Mestari nousi pian ja tuli miehen luo. Hän katsoi hymyillen juuri nöyryyden löytänyttä ystäväänsä. ”Rukoillessasi sinun ei tule miettiä kehosi kolotuksia, ei ikkunan ulkopuolella laulavia lintuja, eikä seinässä olevia repeämiä!” Sitten Mestari vakavoitui ja lisäsi: ”Kun haluat rukoilla, sinun tulee ensin tietää, että olet Kaikkivaltiaan kasvojen edessä!”²⁶⁴

28
Kerran eräs ystävä kysyi Mestarilta näin: ”Miten kuolemaan tulisi suhtautua?”

Hän vastasi: ”Miten suhtaudumme mihin tahansa matkan päätökseen? Toiveikkaina ja odottavasti. Niin on myös tämän maisen matkamme lopun suhteen. Seuraavassa maailmassa ihminen löytää itsensä vapaana monista niistä heikkouksista, joista hän nyt kärsii. Ne, jotka ovat ylittäneet kuoleman rajan, ovat nyt toisenlaisessa elinpiirissä. Se ei ole erossa meidän elinpiiristämme. Heidän tehtävänsä, Kuningaskunnan tehtävä, on myös meidän tehtävämme. Kuitenkin se on pyhitetty niistä, mitä me kutsumme ajaksi ja paikaksi. Meidän aikaamme mittaa aurinko. Kun auringonnousua ei enää ole, eikä auringonlaskua, sellainen aika ei ole enää ihmiselle olemassa. Poismenneillä on erilaiset ominaisuudet, kuin niillä, jotka ovat vielä maan päällä. Kuitenkaan he eivät ole erillään. ”Rukouksessa tapahtuu muutos asemassa, muutos olotilassa. Rukoilkaa heidän puolestaan, niin kuin he rukoilevat teidän puolestanne!”²⁶⁵

29
Eräs jo varhain pyhiinvaelluksella käynyt bahá’í huomasi, että ei lausuttu ruokarukousta ennen aterioita. Tämä bahá’í mainitsi asiasta Mestarille ja Mestari vastasi näin: ”Sydämeni on jatkuvassa kiitollisuuden tilassa, ja hyvin usein tuohon tapaan tottuneet ihmiset sanovat vain nuo sanat huulillaan, ja heidän sydämensä ovat kaukana kiitollisuuden ajatuksista.”

On kuitenkin mielenkiintoista, että Thornton Chase, joka tunnetaan siitä, että hän on ensimmäinen amerikkalainen uskova, huomasi, että aina täydellinen isäntä ‘Abdu’l-Bahá otti vastaan ruokaa vasta sitten kun kaikille muille läsnäolijoille oli tarjottu ruokaa. Hän antoi myös ymmärtää, että ateria tulisi syödä sanoen: ”Jumalan nimeen.”²⁶⁶

30
Eräässä tilaisuudessa Mestari sanoi, että rukous voi olla itsekästä. Hän kertoi tarinan: ”Kerrotaan, että kerran muslimi, kristitty ja juutalainen soutivat veneellä. Yhtäkkiä nousi myrsky. Vene heittelehti aalloilla ja he olivat vaarassa kuolla. Muslimi alkoi rukoilla: ”Oi Jumala! Hukuta tuo vääräuskoinen kristitty!” Kristitty puolestaan anoi Kaikkivaltiaalta: ”Oi Isä! Lähetä syvyyksien pohjaan tuo muslimi!” Molemmat huomasivat, että juutalainen ei rukoillut lainkaan ja kysyivät häneltä: ”Miksi et rukoile pelastusta?” Hän vastasi: ”Rukoilen toki. Pyydän Herraa vastaamaan teidän kummankin rukoukseen!”²⁶⁷

31
’Abdul-Bahá sanoi: ”Kaikki ihmisen ponnistelu ja vaivannäkö täydestä sydämestä on Jumalan palvelemista, jos se tapahtuu vilpittömimmistä vaikutteista ja halusta auttaa ihmiskuntaa. Tämä on palvelua: palvella ihmiskuntaa ja huolehtia ihmisten tarpeista. Palveleminen on rukousta.”²⁶⁸

Maltti ja järkähtämättömyys

32
Elämä Akkossa ja Haifassa ’Abdu’l-Hamídin vallan alla oli täynnä jännitteitä ja vaaraa. Palestiina oli ruutitynnyri. Heimot taistelivat toisiaan vastaan. Rikollisuus rehotti. Akkon kadut olivat liian kapeita maantierosvojen vapaalle ryöstelylle, mutta Haifassa he olivat jatkuva uhka. Joka yö kuultiin ampumista, mutta murhaajia ei koskaan otettu kiinni. Aina, kun ’Abdul-Bahá oli Haifassa, bahá’ít pelkäsivät Hänen menettävän henkensä ja tarkkailivat Hänen liikkeitään. Hän vieraili usein köyhien luona yksin iltaisin kieltäytyen kenenkään seuralaisen mukaantulosta tai edes lyhdynkantajasta. Matkan päästä joku bahá’í kuitenkin seurasi Hänen kulkuaan aivan kotiovelle saakka.

”Eräänä iltana oli Yúnis Khánin vuoro seurata Mestaria. ’Abdul-Bahá oli juuri palaamassa kotiin keskiyön jälkeen, kun pimeässä kuului kolme laukausta jostakin sivukadulta. Yúnis Khán oli niin tottunut laukausten ääniin, ettei hän kiinnittänyt ensimmäiseen laukaukseen mitään huomiota. Seuraavan laukauksen synnyttämä välähdys sai hänet juoksemaan Mestarin luo. Yúnis Khán oli juuri saapunut risteykseen, kun kuului kolmas laukaus, ja hän näki kolmen miehen juoksevan pakoon. Hän oli nyt vain parin askeleen päässä Mestarista. ‘Abdu’l-Bahá käveli eteenpäin muuttamatta lainkaan tahtiaan tai edes kääntämättä päätään. Hänen kulkunsa oli vakaata ja arvokasta. Hän ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota tapahtuneeseen, mutta lausui hiljaa rukouksia kävellessään. Talonsa portilla Hän huomasi Yúnis Khánin, kääntyi häntä kohti ja toivotti hyvää yötä, fí amáni’lláh – Jumalan suojassa.”²⁶⁹

33
Yksi selvimmistä tapauksista, joka osoitti ‘Abdu’l-Bahán järkähtämättömyyttä, oli Hänen reagointinsa silloin, kun Häntä uhkasi joku henkilökohtainen onnettomuus, maanpakonsa jatkuminen tai teloitus. Hänen vastoinkäymisensä olivat lähtöisin liitonrikkureista, sellaisista bahá’ísta, jotka eivät hyväksyneet Bahá’u’lláhin Liittoa Hänen seuraajiensa kanssa. Liiton mukaan seuraajien olisi käännyttävä ‘Abdu’l-Bahán, ”Suurimman Oksan”, puoleen. Hän oli bahá’í-uskon pää ja sen opetusten ainoa tulkitsija. Liitonrikkurit halusivat tuon johtopaikan itselleen ja sitä tavoitellessaan olivat valmiita esittämään järkyttäviä ja valheellisia syytöksiä ‘Abdu’l-Baháa vastaan. He jopa levittivät huhua, että Mestari rakensi linnoitusta Karmel-vuorelle, jossa Bábin Hautapyhäkkö sijaitsi näkyvällä paikalla vuoren rinteellä. He jopa väittivät, että Mestari oli koonnut 30 000 sotilaasta koostuvan armeijan syöstäkseen vallasta itsensä Sulttaani ’Abdu’l-Hámidin.

Koska Turkissa oli tuolloin epävakaa tilanne ja Sulttaani pelkäsi uhkaavaa kapinaa, nimitettiin tiedustelukomitea tutkimaan asiaa ja ‘Abdu’l-Bahá kutsuttiin oikeuden eteen. Rohkeasti Hän paljasti noiden syytösten järjettömyyden, toi komitean tietoon vastauksensa puolustukseksi Bahá’u’lláhin Testamentin säädökset, esitti valmiutensa alistua mihin tahansa tuomioon, jonka tuomioistuin päättäisi langettaa Hänelle, ja vakuutti heille kaunopuheisesti, että jos he kahlehtisivat Hänet, raahaisivat Häntä kaduilla, kiroaisivat ja pilkkaisivat Häntä, kivittäisivät Hänet ja sylkisivät Häntä, sitoisivat Hänet julkiselle aukiolle ja ampuisivat Hänet seulaksi, Hän pitäisi sitä huomattavana kunnianosoituksena, koska silloin Hän kulkisi rakkaan Johtajansa Bábin jalanjäljissä ja jakaisi Hänen kärsimyksensä.” Tilanne oli niin vakava, että pyhiinvaellusmatkat oli määrätyksi ajaksi keskeytetty, tuleva posti maailmankeskukseen käsiteltiin Egyptissä, eikä Haifassa, ja pyhät bahá’í-kirjoitukset sijoitettu turvalliseen säilöön. Kokoontumisia ‘Abdu’l-Bahán kodissa rajoitettiin ja vakoojat seurasivat taukoamatta Mestarin tekemisiä. Suojelija kirjoitti myöhemmin, että siitä huolimatta ”juuri näinä ahdistuksen aikoina, elämäntehtävänsä dramaattisimmassa vaiheessa, elämänsä kukoistusaikana ja voimiensa vahvimpana aikana, ehtymättömällä energialla, hämmästyttävän tyynenä ja horjumattoman luottavaisena, Hän pani alkuun ja taipumatta saattoi päätökseen monenlaiset lähetystehtäväänsä liittyvät hankkeet.”²⁷⁰ Juuri näiden vuosien aikana ollessaan yhä vankina Akkon vankilakaupungin muurien sisällä, Hän ei vaikeuksiensa pahimmassakaan vaiheessa antanut Bábin Hautapyhäkön rakennustöiden koskaan keskeytyä. Hänen kirjeenvaihdostaan Suojelija pani merkille seuraavaa: ”Silminnäkijät ovat todistaneet, että tuon elämänsä levottoman ja vaaroja täynnä olevan vaiheen aikana he olivat tienneet Hänen kirjoittaneen omakätisesti jopa yhdeksänkymmentä Muistiota yhden ainoan päivän aikana, ja viettävänsä monia öitä iltahämärästä aamunkoittoon saakka yksin kammiossaan huolehtimassa kirjeenvaihdosta, jota Hän lukuisten velvollisuuksiensa paineissa ei ollut voinut hoitaa päivän aikana.”²⁷¹ Suojelijan sanat teoksessa Jumala ohi käy kappaleessa 17 antavat kuvan ‘Abdu’l-Bahán toiminnan ja saavutusten hämmästyttävästä laajuudesta ja moninaisuudesta tuona aikana. ”Niin järkähtämätön oli ‘Abdu’l-Bahán tyyneys, että vaikka levitettiin huhuja, että Hänet heitettäisiin mereen tai lähetettäisiin maanpakoon Fízániin, Tripolitaniaan tai hirtettäisiin hirsipuuhun, Hänet itsensä nähtiin ystäviensä hämmästykseksi ja vihollistensa huviksi istuttamassa puita ja köynnöksiä talonsa puutarhassa, jonka myrskyn pudottamat hedelmät Hän pyysi uskollista puutarhuriaan Ísmá’íl Áqáa poimimaan ja tuomaan noille samoille ystäville ja vihollisille heidän tullessaan vieraaksi Hänen luokseen.”²⁷² Mestari tiesi, mistä puhui kirjoittaessaan näin: ”Oi te Jumalaa rakastavat, tehkää askeleenne vakaiksi Hänen Asiassaan sellaisella päättäväisyydellä, ettette horju, vaikka mitä hirveimmät koettelemukset ahdistaisivat maailmaa. Älkää antako minkään missään olosuhteissa horjuttaa teitä.”²⁷³

Rohkeus

34
Tähän samaan vaaralliseen ja kriisien täyttämään aikaan Espanjan konsuli antoi italialaisen rahtialuksen ‘Abdu’l-Bahán käytettäväksi siltä varalta, että Hänen pakenisi jonakin yönä. Mestari kuitenkin kieltäytyi pakenemasta turvaan, vaikka bahá’ít rukoilivat Häntä niin tekemään. Sen sijaan Hän lähetti viestin laivan kapteenille kirjoittaen näin: ”Báb ei paennut. Bahá’u’lláh ei paennut. Minäkään en pakene.”²⁷⁴ Kolmen päivän ja yön kuluttua laiva lähti ilman Mestaria.

35
Myöhemmin vuonna 1917 neljä toisen tutkintakomission jäsentä saapui laivalla Turkista. ”Muutamaa päivää ennen laivan saapumista näki ‘Abdu’l-Bahá unen, jonka Hän kertoi ystävilleen. Tuossa unessa Hän näki laivan, joka ankkuroitui Akkon rannalle. Laivasta lensi lintuja, jotka muistuttivat dynamiittipötkyjä. Ne lentelivät Hänen päänsä yläpuolella Hänen seisoessaan keskellä suurta joukkoa kaupungin pelästyneitä asukkaita. Sitten linnut palasivat laivaan.”²⁷⁵ Tutkintakomission jäsenet jäivät Akkoon noin kuukauden ajaksi. He kävivät katsomassa kivistä rakennusta vuorella. He pyysivät ‘Abdu’l-Baháa saapumaan komission eteen. Tällä kertaa Hän kieltäytyi tulemasta. Raivoissaan tästä komission puheenjohtaja halusi antaa käskyn ”Sulttaanilta, jossa määrättäisiin minut hirtettäväksi Akkon portille,” kertoi ‘Abdu’l-Bahá myöhemmin Lontoossa.²⁷⁶ Laiva odotti valmiina viemään ‘Abdu’l-Bahán pois komission jäsenten mukana. Mestari pysyi rauhallisena ja luottavaisena. Hän jopa kertoi Akkossa yhä oleville ystäville näin: ”Uneni merkitys on nyt selvä ja ilmeinen. Suokoon Jumala, että tämä dynamiitti ei räjähdä.”²⁷⁷

Sitten selittämättömästä syystä eräänä päivänä komission laiva teki lähtöä Haifan satamassa ja suuntasi kohti Akkoa. Bahá’ít ja Mestarin perhe olivat peloissaan kuullessaan tästä. He pelkäsivät, että Mestari otettaisiin laivaan ja vietäisiin pois. ”Sillä aikaa Hän käveli, yksin ja hiljaa, talonsa sisäpihalla.”²⁷⁸ Mutta aamunkoitteessa, ihmeiden ihme, laiva oli ilmeisesti vaihtanut suuntaa. Se suuntasi suoraan kohti Konstantinopolia. Siellä oli sulttaani uhattu tappaa. Kun tutkintakomissio sitten luovutti raporttinsa sulttaanille, aiottua tuomiota ei edes harkittu, sillä sulttaanilla ja hänen hallituksellaan oli liikaa kiirettä pystyäkseen harkitsemaan asiaa. Joitakin kuukausia myöhemmin ”nuorturkkilaisten” vallankumouksessa vuonna 1908 kaikki vanhan hallituksen poliittiset ja uskonnolliset vangit vapautettiin. Heihin kuului myös ‘Abdu’l-Bahá – vihdoinkin vapaa vuonna 1908! Vuonna 1909 sulttaani itse syöstiin valtaistuimelta.

36
Ollessaan Pariisissa ‘Abdu’l-Bahá sai kirjeen, jossa Häntä varoitettiin, että jos Hän vierailisi eräässä maassa, Hän olisi vaarassa. Hänen kuullessaan tästä, Hän huomautti hymyillen Lady Blomfieldille:

”Tyttäreni, etkö sinä ole vielä tajunnut, että en koskaan elämässäni ole ollut ilman vaaraa, ja että iloiten lähtisin tästä maailmasta ja menisin Isäni tykö?”

Lady Blomfield oli ”järkytyksestä ja kauhusta suunniltaan.” Mestari jatkoi: ”Älä ole huolissasi. Näillä vihollisilla ei ole valtaa elämässäni, vaan heillä on sitä, mitä he ylhäältä ovat saaneet. Jos rakas Jumalani tahtoisi tapahtuvan niin, että minun elämänvereni pitäisi vuodattaa Hänen polullaan, olisi se loistava päivä, jota hartaasti toivoisin tulevaksi.”²⁷⁹

Tyyneus ja mielenrauha

37
‘Abdu’l-Bahán rakkaus Jumalaan ja Bahá’u’lláhiin toi tyyneyttä ja mielenrauhaa, joita epäsuotuisat olosuhteet eivät pystyneet horjuttamaan, olivat kysymyksessä sitten yöllä ammutut laukaukset, kahleet, heinäsirkat, Haifan pommittamiset tai tappouhkaukset. Hän ei esimerkiksi halunnut kätkeä niitä kahleita, joilla Häntä ”marssitettiin katujen läpi” seuralaisinaan ystävälliset sotilaat.²⁸⁰ Vuonna 1915 heinäsirkat tuhosivat kaiken kasvillisuuden. Kuukausien ajan eivät uutiset bahá’í-maailmasta tulleet Hänelle ja Haifa kärsi kolmesta pommituksesta. Lua Getsinger kirjoitti, että oli suurenmoista nähdä ‘Abdu’l-Bahán tyyni majesteettisuus Hänen kulkiessaan niiden ihmisten joukossa, joiden ainoa toivo ja apu Hän oli.²⁸¹

38
‘Abdu’l-Bahá ei antanut matkustuspaineiden hermostuttaa itseään. Kerran ollessaan Isossa-Britanniassa, oli aika lähteä matkalle. Sihteerit ja ystävät olivat valmiita lähtemään junalle. Mestari oli ”tyynenä kirjoittamassa.” Kun Hänelle muistutettiin, että olisi aika lähteä, Hän vastasi hiljaa ”On tärkeämpiä asioita, kuin junat.” Hän jatkoi kirjoittamista. ”Yhtäkkiä eräs mies tuli sisään huohottaen kiireissään kantaen kädessään kukkaseppelettä, jossa oli tuoksuvia, valkoisia kukkia. Kumartaen syvään Mestarin nähdessään, mies sanoi: ”Puhtaan Zarathustran opetuslasten nimeen, tervehdin Teitä ”Luvattu shaahi Bahrám!”²⁸²

Sitten tuo mies merkitsi seppeleellä ‘Abdu’l-Bahán ja ryhtyi sitten voitelemaan kallisarvoisella tuoreiden ruusujen tuoksuisella öljyllä kunkin hämmästyneistä läsnä olevista ystävistä. Tämä lyhyt, mutta vaikuttava seremonia loppui, ‘Abdu’l-Bahá poisti seppeleen huolellisesti päästään ja lähti junalle.²⁸³

39
Eräänä syyskuun päivänä vuonna 1912 ‘Abdu’l-Bahá lähti Chicagosta Kenoshaan. Seurueen oli määrä vaihtaa junaa matkalla, mutta ystävien suruksi Mestari myöhästyi jatkoyhteydestä. Hän kuitenkin kertoi ystäville näin: ”Se ei haittaa ollenkaan. Siinä on jokin viisaus.” He ehtivät seuraavaan junaan vain huomatakseen matkalla, että juna, josta he olivat myöhästyneet, oli vahingoittunut pahasti yhteentörmäyksessä toisen junan kanssa, ja matkustajia oli haavoittunut. Mestari oli täysin tietoinen suojeluksesta, joka oli tullut heidän osakseen. Hän kertoi ystäville, että ollessaan lähdössä Aleksandriaan matkalla Amerikkaan, oli ehdotettu, että Hän matkustaisi vasta vihityllä.

Titanicilla Lontoosta. Matkallaan laiva upposi. Mestari vakuutti, että Häntä oli johdatettu matkustamaan suoralla junayhteydellä.²⁸⁴

40
Jopa noiden kiireisten Lontoossa vietettyjen päivien aikana Mestari ei koskaan vaikuttanut turhautuneelta, tai miettinyt, miten Hän saisi tehdyksi kaiken sen, mitä Häneltä vaadittiin. Hän tiesi tehtävänsä ja siten kaikki loksahti oikeisiin mittasuhteisiin. Ennen lähtöään Lontoosta vuonna 1913 toisen vierailunsa loppupuolella, Hän piti puheen Cadogan Gardensissa sanoen selvin sanoin bahá’í-uskon opettamisen vaativan osakseen ”jakamattoman huomion.” ”Opettakaa Asiaa niille, jotka eivät siitä tiedä. Nyt on kulunut jo kuusi kuukautta siitä, kun Siyyid Asadu’lláh rukoili, että kirjoittaisin muutaman rivin sisarelleni ja tyttärilleni. En ole tehnyt niin, koska mielestäni minun täytyy opettaa. Tulen kaikkiin kokouksiin, kaikkiin kirkkoihin, että Asia menisi eteenpäin. Kun ”kaikkein tärkein” työ on käsillä, meidän täytyy antaa ”tärkeiden” odottaa.²⁸⁵

41
Se rauhallisuus, minkä turvin ‘Abdu’l-Bahá kulki ”valitsemaansa tietä” jatkui aivan Hänen maallisen elämänsä loppuun saakka. Sitten, kun Hän tiesi aikansa tulleen Hän ei ottanut vastaan Hänelle tarjottua ruokaa ja sanoi: ”Te tahdotte minun syövän, ja minä olen lähdössä?” Hän katsahti kauniisti kahta tytärtään. Hänen kasvonsa olivat hyvin rauhalliset, Hänen ilmeensä hyvin tyyni, he luulivat Hänen nukkuvan.”²⁸⁶

Luottavaisuus

42
Mestari tiesi Jumalan olevan ohjaksissa. Hänen itsensä tuli vain liikkua sinne, mihin Hänen Kapteeninsa toivoi. Hän antoi elämänsä Jumalan käteen ja vältti turhautumisia ja kiirettä, jota monet kuolevaiset kokevat. Esimerkkinä tästä on, kun Jerusalemin ja Damaskoksen sotilaalliset johtajat tulivat vierailemaan Hänen luonaan. Saadessaan kutsun Jerusalemin Pyhään Kaupunkiin Hänen vastauksensa kutsuun oli tämä: ”Inshallah” – Jos Jumala suo.²⁸⁷

Hän ei juuri koskaan kiirehtinyt, eikä Häntä häirinnyt mikään. Hänen suunnitelmansa perustuivat asenteeseen ”Jos Jumala suo” – sanat, joita Hän usein käytti.

Alistuvaisuus

43
‘Abdu’l-Bahálla oli kerran tilaisuus yrittää lohduttaa erästä naista, joka oli menettänyt lapsensa yli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Hän pyysi, ettei nainen itkisi. Hän sanoi tälle: ”Minulla oli poika, joka oli nelivuotias, ja kun hän kuoli, en muuttanut asennettani mitenkään. Annoin poikani Jumalalle ikään kuin Hänen hoitoonsa, joten hänen kuollessaan en murehtinut.”²⁸⁸

Omistautuneisuus

44
Stanwood Cobb, joka oli bahá’í-oppinut, muisti viimeisen keskustelunsa Mestarin kanssa Yhdysvalloissa. Cobb oli niin liikuttunut, että tuskin muisti, mitä keskustelun aikana sanottiin. Hän tiesi ‘Abdu’l-Bahán syleilleen häntä ja sanoneen kolme kertaa: ”Ole tulessa rakkaudestasi Kuningaskuntaan!” Herra Cobb oli hieman epävarma siitä, mitä nämä sanat tarkoittivat. Hän tiesi, että nämä neljä kallisarvoista sanaa olivat yhteenveto ‘Abdu’l-Bahán Jumalallisista Opetuksista.²⁸⁹

45
Juuri ennen, kuin rouva C. lähti pois ‘Abdu’l-Bahán talosta Akkosta ”‘Abdu’l-Bahá tuli hänen huoneeseensa hyvästelemään häntä. Istuutuen ikkunan ääreen Hän katseli hiljaa merelle niin kauan aikaa, että Hänen vieraansa alkoi jo ihmetellä, oliko Hän unohtanut hänen olevan läsnä huoneessa.

Sitten verkkaan Hän kääntyi naisen puoleen ja sanoi, puhuen sillä innostuneella tavalla, joka oli yksi Hänen erikoispiirteistään:.

”Rouva C., kun palaatte New Yorkiin puhukaa ihmisille Jumalan rakkaudesta. Ihmiset maailmassa eivät puhu tarpeeksi Jumalasta. Heidän keskustelunsa on aivan täynnä joutavuuksia ja he unohtavat kaikkein merkityksellisimmät asiat. Jos silti puhut heille Jumalasta, he ilahtuvat, ja avaavat heti sydämensä sinulle. Usein tätä loistavaa Ilmaisua ei voi mainita, koska heidän ennakkoluulonsa tulevat väliin, eivätkä he kuuntele. Mutta huomaat kyllä, että voit aina puhua heille Jumalan rakkaudesta.” Sitten Mestari lähti huoneesta ja Rouva C. istui kauan pimenevässä huoneessa auringon loiston laskeutuessa Välimeren kimmeltäviin vesiin. Tuoksuvat varjot tuntuivat kaikuvan hiljaa ‘Abdu’l-Bahán viimeisiä sanoja: ”Huomaat kyllä, että voit aina puhua heille Jumalan rakkaudesta.”²⁹⁰

Tyytyväisyys

Jo lapsena Mestari oppi tyytyväisyyden. Se syntyi vastoinkäymisistä. Myöhemmin Hänellä oli hyvä syy kirjoittaa lapsiin liittyen: ”Totuttakaa heidät vastoinkäymisiin.”²⁹¹

46
Euroopassa eräässä tilaisuudessa muistellessaan noita epätoivoisia päiviä Teheranissa, kun Bahá’u’lláh oli vangittuna, heidän kotinsa oli ryöstetty ja heidän omaisuutensa takavarikoitu, ‘Abdu’l-Bahá pystyi silti sanomaan näin: ”Irrottautuneisuus ei tarkoita, että ei omista mitään. Sen näkee sydämen vapaudesta. Teheranissa me omistimme paljon illan tultua, mutta aamulla olimme menettäneet kaiken, jopa niin, ettei meillä ollut ruokaa syödäksemme. Minulla oli nälkä, mutta ei ollut leipää. Äitini kaatoi vähän jauhoa kämmenelleni ja söin sitä leivän sijasta. Silti olimme tyytyväisiä.”²⁹²

47
Vankilan seinätkään eivät himmentäneet riemua ‘Abdu’l-Bahán sydämessä. Vankilassa Hän saattoi kirjoittaa näin: ”Älkää surko vankeuteni ja onnettomuuksien tähden. Sillä tämä vankila on minun kaunis puutarhani, minun palatsiparatiisini ja herruuteni valtaistuin ihmiskunnan keskellä. Minun onnettomuuteni vankilassani on kruununi, joka on kunniani oikeudenmukaisten joukossa.”²⁹³

Toisten Hän kirjoitti: ”Kuka tahansa voi olla onnellinen mukavuuden, levon, terveyden ja menestyksen, mielihyvän ja ilon aikoina. Mutta jos ihminen on onnellinen ja tyytyväinen vaikeuksien, vastoinkäymisten ja sairauksien aikoina, on se merkki luonteen jaloudesta.”²⁹⁴ On suurenmoista huomata, etteivät elämän kokemukset synkistäneet tai katkeroittaneet Mestarin suhtautumistapaa. Tuberkuloosi seitsemän vuoden iässä, köyhyys, maanpako, ero Bahá’u’lláhista, vankeus, molempien poikiensa kuolemat – Hän kesti kaiken tämän, ja vielä enemmän, ja pysyi myönteisenä ja iloisena elämän suhteen. Hän kulki ylevästi vastoinkäymisissä.

48
Viimeisessä Tahdossaan ja Testamentissaan, joka kirjoitettiin erityisen vaaran ja vaikeuksien aikana, ‘Abdu’l-Bahá kääntyi Jumalan puoleen rukouksessaan: ”Sinä näet minut uppoutuneena ylitse pääsemättömien koettelemusten mereen, uponneena pohjattomaan kuiluun, vihollisteni vaivaamana ja heidän vihansa liekin kalvamana, liekin, jonka ovat sytyttäneet ne sukulaiseni, joiden kanssa solmit vahvan liittosi ja horjumattoman testamenttisi, jossa pyysit heitä kääntämään sydämensä tämän vääryyttä kärsineen puoleen – –.”²⁹⁵

Ja kuitenkin Hän saattoi rukoilla: ”Nöyränä, anovana ja kasvoilleni pudonneena anon Sinulta koko rukoukseni voimalla armahtamaan hänet, joka on vahingoittanut minua, antamaan anteeksi hänelle, joka on liittoutunut minua vastaan ja loukannut minua, ja pesemään pois väärät teot niiltä, jotka ovat rikkoneet minua vastaan. Suo heille hyviä lahjojasi, anna heille iloa – – .”²⁹⁶ Hän todellakin saattoi kertoa ystävilleen, että jos toiset ”myrkyttävät elämänne, sulostuttakaa heidän sielujaan.” Hän tiesi hyvin, että tyytyväisyys ja onni täytyy takoa murheista ja surusta. On jo tullut selkeästi osoitettua, että ‘Abdu’l-Bahá ei etsinyt helppoa tietä elämän läpi. Hän otti vastaan kovat iskut tyynesti. Hän ei koskaan horjunut, vaikka jokin tehtävä olikin vaikea viedä loppuun. Hän teki työtä palvelun hengessä tietäen, että se oli arvoltaan Jumalan palvelemista. Valittaminen oli vierasta Hänen luonteelleen. Tyytyminen Jumalan tahtoon oli luonnollista Hänen hengelleen.

49
Eräänä päivänä kulki eräs mies ‘Abdu’l-Bahán talon porttien luona Haifassa kantaen koria. Mies asetti korin maahan heti Mestarin nähdessään ja sanoi, ettei ollut löytänyt kantajaa ja oli joutunut itse kantamaan koriaan. ‘Abdu’l-Bahá huomautti myöhemmin, että ihmisen ei pitäisi hävetä, jos hän tekee hyödyllistä työtä.²⁹⁷

50
‘Abdu’l-Bahá kulki usein noin kolmen kilometrin matkan kävellen kuumassa ilmassa kantaen kukkaruukkuja olkapäillään. Hän oli vanha mies, ja Hänellä oli valkoinen tukka ja valkoinen parta. Hänellä oli tapana kantaa tällaisia kukkaruukkuja Bahá’u’lláhin hautapyhäkölle eräästä puutarhastaan istuttaakseen ne lähelle Isänsä hautaa. Aikoinaan Bahá’u’lláhin Hautapyhäkön seinässä oli vesipumppu. Vesipumppu oli käsin käytettävä pumppu. Kuulin, että ‘Abdu’l-Bahá usein ollessaan jo vanha pumppasi vettä ja työskenteli puutarhassa niin kauan, että oli seinän vieressä seisomisesta ja työskentelystä niin puutunut, että tuskin pystyi kävelemään pois. Kerran Hänet piti tulla hakemaan ja nostaa seinustalta ja Hänen sääriään piti hieroa, että verenkierto palaisi. Ihmiset sanoivat ”Miksi väsytät itsesi noin, ‘Abdu’l-Bahá?” Hän sanoi ”Mitä minä voin tehdä Bahá’u’lláhin hyväksi?”²⁹⁸ Rúhíyyih Khánum kertoi tämän Intian matkallaan.

51
Mestari kertoi usein tarinoita saadakseen jonkun näkökohdan selväksi. Julia Grundy kirjoitti Hänestä muistiin seuraavan tarinan. ”Mestarilla oli orja, joka oli täysin omistautunut palvelemaan Häntä. Eräänä päivänä Hän antoi orjalle melonin. Kun se halkaistiin, se näytti oikein kypsältä ja herkulliselta. Orja söi yhden palasen, sitten toisen, sitten kolmannen kovasti nauttien, koska oli kuuma päivä. Kohta melkein koko meloni oli syöty. Mestari, ottaen viimeisen siivun, maistoi sitä, ja Hänen mielestään se maistui hyvin kitkerältä ja pahanmakuiselta. ”Mutta sehän on kitkerää. Eikö se sinusta ollut kitkerää,” Hän kysyi palvelijaltaan. ”Kyllä, Mestari,” orja vastasi. ”Se oli kitkerää ja epämiellyttävää, mutta olen maistanut niin paljon suloista Teidän kädestänne, että yhtä kitkerää melonia ei kannata mainita.”²⁹⁹

52
Kerran ‘Abdu’l-Bahán ollessa kävelemässä kaksi naista näki Hänet ja he pyysivät, että heidät esiteltäisiin Hänelle. Naiset kysyivät Häneltä sitten bahá’í-uskosta. He uskoivat, että Mestari oli varmasti hyvin rikas, ja sen he myös sanoivat Hänelle. ‘Abdu’l-Bahá vastasi: ”Minun rikkauteni ovat Kuningaskunnasta, eivätkä tästä maailmasta. Vaikka minulla ei ole mitään, olen silti rikkaampi, kuin kukaan maailmassa.”³⁰⁰

Ilo
Mestari halusi ihmisten olevan iloisia, ei vain siksi, että he siten tulisivat tuntemaan henkisen maailman, vaan myös siksi, että siinä tilassa he voisivat myös tehdä muut onnellisiksi.³⁰¹

Hän myös kerran kertoi yhdelle tyttäristään, joka lähti matkalle tätinsä kanssa, että hänen tulisi olla iloinen matkatoveri.

53
Horace Holley, josta tuli tunnettu bahá’í-kirjailija ja hallintovirkailija, tuli Sienasta, Italiasta vierailemaan ‘Abdu’l-Bahán luona Hänen ollessaan lyhyen aikaa Parc-hotellissa Thonon-les-Bainsissa, joka sijaitsi Geneve-järven rannalla Ranskassa. Herra Holley muisti erään illallisen. ”Seurueemme istuutui kahteen vierekkäin olevaan pöytään. Illallinen oli kokonaan iloinen ja eloisa. ‘Abdu’l-Bahá vastasi kysymyksiin ja teki usein huomioita länsimaiden uskonnollisuudesta. Silloin tällöin Hän nauroi sydämellisesti – askeettisuuden ja minkäänlaisen turhan kurjuuden ihanteet eivät todellakaan pystyneet pesiytymään tuohon kypsäksi kehittyneeseen persoonallisuuteen. Hänessä oleva Jumalallinen puoli ei saa ravintoaan Hänen inhimillisestä puolestaan, vaan Jumalallinen puoli tuntuu sen sijaan elävöittävän ja rikastuttavan inhimillistä puolta omalla runsaudellaan. Aivan kuin Hän olisi päässyt tuolle henkiselle kehitystasolle täyttäessään sosiaalisten suhteidensa velvollisuudet mitä suurimmalla innolla.³⁰²

Nauru

‘Abdu’l-Bahá rakasti naurua, ja Hänen naurunsa oli usein ilon lähde. Eräs kirjoittaja huomasi, että kerran Hän nauroi niin sydämensä pohjasta joillekin huomioille ja kysymyksille, joita Hänelle osoitettiin, että ”Hänen turbaaninsa heilahti Hänen päässään. Hän nosti kätensä ja suoristi sen. Sitten Hän hymyili ikään kuin olisimme laskeneet leikkiä keskenämme.”³⁰³

54
Lontoossa ‘Abdu’l-Bahálla oli haastattelu Weekly Budget-lehden toimittajan kanssa. Hän kertoi ensimmäisestä kesästään Akkossa: ”Akko on kuumeinen kaupunki. Sanottiin, että jos lintu yrittäisi lentää sen yli, se kuolisi. Ruoka oli huonoa, ja sitä ei ollut riittävästi, vesi johdettiin kuumetautien saastuttamasta kaivosta ja ilmasto ja olosuhteet olivat sellaiset, että jopa kaupungin syntyperäiset asukkaat sairastuivat. Paljon sotilaita menehtyi ja kahdeksan kymmenestä vartijastamme kuoli. Ankaran kuumuuden aikana malaria, lavantauti ja punatauti tarttuivat vankeihin niin, että kaikki miehet, naiset ja lapset olivat yhteen aikaan sairaita. Ei ollut lääkäreitä, lääkkeitä, kunnollista ruokaa eikä minkäänlaisia hoitokeinoja.

”Minulla oli tapana valmistaa keittoa ihmisille, ja koska minulla oli paljon kokemusta, tein hyvää keittoa,” kertoi Mestari nauraen.³⁰⁴

55
Kerran oli aika, jolloin ‘Abdu’l-Bahá oli kahlehdittuna. Vanginvartijat olivat ihmeissään, kun Mestari lauloi ja nauroi. Hän sanoi vartijoilleen, että he tekivät Hänelle palveluksen – Hän oli halunnut tietää, miltä ihmisestä tuntui, kun hän on kahleissa. Ja nyt Hän tiesi!³⁰⁵

56
Eräänä kesäpäivänä Dublinissa, New Hampshiressa, pidettiin lounastilaisuus. ”Emäntä oli rouva Parsons, joka oli kutsunut lounaalle noin kaksikymmentä ihmistä. Kaikki vieraat olivat jollakin tavalla merkittäviä henkilöitä elämän eri aloilta, ja heidät oli kutsuttu tapaamaan ‘Abdu’l-Baháa. Kulttuuri, tiede, taide, vauraus, politiikka, yhteiskunnalliset saavutukset – kaikki olivat edustettuna.”³⁰⁶ Suurin osa kutsutuista tällä lounaalla tiesivät vähän ‘Abdu’l-Bahán elämäntarinasta, ja he luultavasti odottivat Hänen esittelevän heille bahá’í-uskon. Emäntä oli ehdottanut Mestarille, että Hän puhuisi vieraille kuolemattomuudesta. Aterian edetessä, kun kuitenkaan ei ollut kuultu muuta kuin tavanomaisia arkipäiväisyyksiä kohteliailta ihmisiltä, emäntä ehdotti, että ‘Abdu’l-Bahá puhuisi henkisistä asioista.

‘Abdu’l-Bahá vastasi ehdotukseen kysymällä, voisiko Hän kertoa kertomuksen? Niinpä Hän kertoi erään itämaisen tarinan, joita Hänellä oli valtava määrä, ja jonka päätteeksi kaikki nauroivat sydämensä pohjasta. ”Jää oli rikottu. Muutkin kertoivat tarinoita, joita Mestarin tarina oli tuonut heidän mieleensä. Sitten ‘Abdu’l-Bahá kasvot säteillen ilosta, kertoi vielä toisenkin tarinan ja vielä kolmannenkin. Hänen naurunsa kaikui läpi koko huoneen. Hän sanoi, että on hyvä nauraa. Nauru on henkistä rentoutumista. Kun he olivat vankilassa, Hän kertoi, ja he kärsivät mitä pahinta puutetta ja vaikeuksia, jokainen heistä kertoi toisille illalla päivän hauskimman tapauksen. Joskus sellaisen löytäminen oli vaikeaa, mutta aina he nauroivat, kunnes kyyneleet vuotivat poskille. Onnellisuus, Hän sanoi, ei koskaan ollut riippuvainen aineellisista olosuhteista. Kuinka surullisia nuo vuodet olisivatkaan silloin olleet. Olivat olosuhteet mitkä tahansa, he olivat aina äärettömän iloisia ja onnellisia.” Tuota tarkemmin Hän ei koskettanut bahá’í-sanomaa, mutta illan vaikutus läsnäolijoihin oli epäilemättä suurempi, kuin millään ”oppineella esitelmällä” olisi heihin ollut. ”Kun vieraat olivat menneet ja ‘Abdu’l-Bahá oli lähdössä hotelliinsa, Hän tuli illan emännän luokse, ja kysyi häneltä hieman haikeasti hymyillen, kuin lapsi haluten hyväksyntää, – kuten rouva usein myöhemmin muisteli, – oliko rouva Parsons tyytyväinen?”³⁰⁷

57
Tohtori J.E. Esslemont, teoksen Bahá’u’lláh ja Uusi Aika kirjoittaja, oli ‘Abdu’l-Bahán vieraana Haifassa kahden ja puolen kuukauden ajan talvella 1919 – 1920. Hän havaitsi seuraavaa: ”Sekä lounaalla että illallisella Hänellä oli tapana kestitä lukuisia pyhiinvaeltajia ja ystäviä, ja ilahduttaa vieraitaan iloisilla ja hauskoilla tarinoilla ja kallisarvoisilla puheillaan monenlaisista aiheista. ”Kotini on naurun ja hilpeyden koti,” Hän julisti, ja niin todella oli. Hän nautti kootessaan yhteen vieraita, jotka edustivat eri rotuja, ihonvärejä, kansallisuuksia ja uskontoja, ykseyden ja huomaavaisen ystävyyden hengessä vieraanvaraisen pöytänsä ympärille.³⁰⁸

Eräässä tilaisuudessa Hän sanoi näin: ”Kotini on rauhan koti. Kotini on ilon ja mielihyvän koti. Kotini on naurun ja riemun koti. Kuka tahansa käy sisään tämän kodin porteista, tulee lähteä riemuitsevin sydämin.”³⁰⁹

58
Kahdella naisella oli tapaaminen ‘Abdu’l-Bahán kanssa New Yorkissa. Ella Quant kirjoitti tuosta tapaamisesta näin: ”Mestari sanoi Margaretille rukoilevansa hänen vanhempiensa puolesta, jotka olivat ylenneet seuraavaan elämään muutamaa kuukautta aiemmin. Margaretin silmät täyttyivät kyynelistä ja vuotivat yli äyräidensä. Niin tekivät sitten minunkin silmäni. Kääntäjä, joka luultavasti oli hämmentynyt, pudisti meille päätään ja sanoi nuhtelevaan sävyyn, ettemme milloinkaan saisi itkeä Hänen seurassaan. Se teki ‘Abdu’l-Bahán surulliseksi. Nostaessani katseeni näin, että ‘Abdu’l-Bahán suru kohdistui meihin, ei Häneen itseensä, sillä Hän tuli kädet ojennettuina rauhoittamaan ja suojelemaan meitä kuin lintuemo liidellessään poikastensa luona pesänsä yllä. Sitten Hän huudahti englanniksi ’Naurakaa! Naurakaa!’ En koskaan unohda tuota ääntä, niin sointuva ja voimakas, etten voi sitä omin sanoin mitenkään kuvailla. Tuossa äänessä olen kuullut taivaiden voiman, joka ajaa pois kaikki kielteiset olemassaolon voimat ja noustessani tuota ääntä tottelemaan olen löytänyt elämääni ikuisen ilon.”³¹⁰ Mestari pystyi pyytämään meitä nauramaan tuollaisenakin hetkenä. Eikä ihme, sillä Hän näki kuolemankin ”ilon tuojana.”

59
Eräs amerikkalainen nainen, joka oli saanut etuoikeuden vierailla Akkossa useammin kuin kerran niinä päivinä, jolloin ‘Abdu’l-Bahá oli vielä maanpaossa, kertoi tapauksesta, joka sattui Hänen pöytänsä ääressä. Amerikkalaisen vieressä istui erirotuisia ihmisiä, joista jotkut olivat perinteisesti toistensa vihollisia, mutta jotka nyt olivat oppineet niin välittämään toisistaan, että ei olisi ollut liiallista luopua toisen puolesta elämästään ja omaisuudestaankin, jos niin olisi käsketty tehdä. Kun toisten rakkauden todellisuus vähitellen kävi naiselle selväksi, syntyi hänen mielessään tajunta niidenkin lähimmäisten läheisyydestä, jotka olivat jo rajan tuolla puolen. Kun ateria oli loppumaisillaan ‘Abdu’l-Bahá puhui kuolemattomuuden maailmoista. Niin hyvin, kuin nainen suinkin pystyi muistamaan, puhui Mestari näin: ”Olemme istuneet yhdessä monta kertaa ennenkin, ja tulemme istumaan yhdessä vielä monta kertaa Kuningaskunnassa. Nauramme keskenämme paljon myös sitten, ja kerromme asioista, joita meille tapahtui Jumalan polulla. Kaikissa Jumalan maailmoissa katetaan uskollisille uusi Herran ehtoollinen!”³¹¹

Huumori

‘Abdu’l-Baháa oli siunattu riemastuttavalla huumorintajulla. Hän näki hauskuutta eri tilanteissa ja tarinoissa. Muutamat esimerkkitapaukset kuvaavat tätä.

60
Eräänä päivänä Pyhässä Maassa Harlan Ober, eräs amerikkalainen bahá’í, kertoi aikovansa matkustaa Intiaan. Harlan Ober todellakin matkusti kauas ja laajalti bahá’í-uskon hyväksi, mutta juuri tuolloin hän ei ollut kovin innostunut lähtemään tuolle matkalle. Muutamaa päivää myöhemmin ‘Abdu’l-Bahá kehotti häntä matkustamaan Amerikkaan. ”Mutta Mestari,” sanoi herra Ober, ”minä luulin, että olin lähdössä Intiaan.” ”Niin luuli myös Kristoffer Kolumbus,” vastasi ‘Abdu’l-Bahá.³¹²

61
Kerran eräs toimittaja tiedusteli ‘Abdu’l-Bahán matkasuunnitelmia – ja hänen hämmästyksekseen Mestari vastasi englanniksi. Toimittaja huomautti Hänen hyvästä ääntämisestään, jolloin ‘Abdu’l-Bahá nousi ylös, asteli huoneessa edestakaisin, äänsi lukuisia, vaikeita englannin kielen sanoja, kuten ”virtahepo”, ja sanoi sitten nauraen: ”Äännän hyvin vaikeita englannin kielen sanoja.”³¹³

62
Lady Blomfield kertoi toisen esimerkin ‘Abdu’l-Bahán riemastuttavasta huumorista: ”Eräänä päivänä erään tilaisuuden jälkeen, kun monet, kuten tavallista, tungeksivat Hänen ympärillään, ‘Abdu’l-Bahá saapui majapaikkaansa hyvin väsyneenä. Olimme surullisia, kun Hän oli niin uupunut, ja valitimme sitä, että Hänen piti nousta niin suuri määrä portaita päästäkseen huoneeseensa. Yhtäkkiä hämmästyimme, kun Mestari juoksi portaat ylös hyvin nopeasti pysähtymättä.

Hän katsoi meitä kävellessämme Hänen perässään, ja sanoi iloinen hymy kasvoillaan, joilta kaikki uupumuksen merkit olivat hävinneet: ”Tepäs olette vanhoja! Ja minä nuori!” Sitten Hän lisäsi: ”Bahá’u’lláhin voimalla voi tehdä kaiken. Juuri äsken käytin tuota voimaa.”³¹⁴

63
Mestarin matkustaessa länsimaissa Hän vertasi itää ja länttä ja oli ilahtunut kaikista vastakohtaisuuksista.

Hotelli Rittenhousessa Philadelphiassa noin viisikymmentä ihmistä oli ahtautunut pieneen huoneeseen tavatakseen Mestarin. Kun tuoleja ei ollut tarpeeksi, jotkut istuivat lattialla – tästä ‘Abdu’l-Bahá ilahtui. Hän huomautti asiasta näin: ”Tämä on ykseyden Asia, näettekö! Länsimaiset istuvat lattialla kuin itämaiset, ja itämaiset istuvat tuoleilla.” Sitten Hän nauroi iloisesti ja piti puheensa.³¹⁵

64
Eräänä päivänä Lontoossa ‘Abdu’l-Bahá kuuli keittiöstä naurua. Siitä ilahtuneena Hän liittyi noiden iloisten ihmisten seuraan. Muut kertoivat Hänelle, että persialainen palvelija oli lausahtanut näin: ”Itämaissa naisilla on huntu ja he tekevät kaiken työn.” Siihen englantilainen taloudenhoitaja oli vastannut: ”Länsimaissa naiset eivät pidä huntua ja huolehtivat tarkoin siitä, että miehet tekevät edes jonkin osan töistä. Alappas siis puhdistamaan niitä hopeita.” Mestari nauroi muiden kanssa.³¹⁶

65
Ollessaan Lady Blomfieldin vieraana ‘Abdu’l-Bahá istui jouluaattona pöytään jouluaterialle. Hän sanoi leikkisästi, ettei Hänellä ollut nälkä, mutta Hänen piti kuitenkin tulla päivällispöytään, koska Lady Blomfield tahtoi niin. Kaksi hirmuvaltaista kuningasta Idässä ei ollut pystynyt käskemään Häntä ja murtamaan Hänen tahtoaan. Mutta eurooppalaiset ja amerikkalaiset naiset, koska olivat vapaita, käskivät Häntä.³¹⁷

66
New York Cityssä eräs nuori verouudistusten kannattaja kysyi: ”Minkä viestin kerron ystävilleni tästä tilaisuudesta?” Mestari nauroi iloisesti ja sanoi: ”Sano heille, että tulevat Jumalan Valtakuntaan. Siellä heille on paljon maata – eikä siitä tarvitse maksaa veroja!”³¹⁸

67
Edinburgissa ‘Abdu’l-Bahá puhui esperantisteille. Koska oli vilpitön kansainvälisen apukielen perustamisen kannattaja, Hän kertoi tarinan painottaakseen ihmisten välisen kunnollisen ajatustenvaihdon tärkeyttä. Hän sanoi: ”Muistan tapauksen, joka sattui Bagdadissa. Siellä oli kaksi ystävystä, jotka eivät osanneet toistensa kieltä. Toinen sairastui, ja toinen vieraili hänen luonaan. Mutta kun vieras ei voinut ilmaista myötätuntoaan sanoin, hän teki eleen sen sijaan käsillään kuin sanoakseen: ”Miten voit?” Sairas ystävä vastasi myös eleellä: ”Pian kuolen.” Vieras luuli eleen tarkoittavan, että sairas oli paranemassa, ja sanoi: ”Kiitos Jumalan!”³¹⁹

68
‘Abdu’l-Bahá kertoi tarinan painottaakseen yhden yhteisen kielen välttämättömyyttä: ”Erään kaupungin portilla istui neljä matkalaista, persialainen, turkkilainen, arabi ja kreikkalainen. Heillä oli nälkä ja he halusivat jo illallista. He valitsivat joukostaan yhden, joka ostaisi illallista heille kaikille. He eivät kuitenkaan pystyneet päättämään mitä pitäisi ostaa. Persialainen sanoi angooria, turkkilainen uzumia, arabi halusi anebia ja kreikkalainen vaati äänekkäästi staphylionia, vihreitä ja mustia. He kinastelivat ja rähisivät ja melkein kävivät toisiinsa käsiksi yrittäessään todistaa, että kunkin itsensä haluama ruoka olisi oikea valinta. Yhtäkkiä heidän ohitseen meni aasi, jonka kantoi suurta viinirypälekuormaa. Kukin mies hyppäsi jaloilleen ja osoitteli innoissaan: ”Katsohan, uzum!” sanoi turkkilainen. ”Katso, aneb!” huusi arabi. ”Hei, angoor!” sanoi persialainen. Ja kreikkalainen sanoi: ”Katsokaa, staphylion!” Sitten he ostivat viinirypäleensä ja rauhoittuivat.³²⁰

69
Junassa Sacramentosta Denveriin kulki myyjä junan vaunuissa myyden eri koulujen viirejä. Mestari vitsaili: ”Sanokaa hänelle, että hän toisi yleismaailmallisen rauhan viirin, jos hänellä vaan on sellainen. Me haluamme lipun, jonka alla koko maailma voi löytää levon ja rauhan.” Muut matkustajat kuulivat ‘Abdu’l-Bahán sanat ja tulivat pitkin käytävää pitkin lähemmäs, jotta pystyisivät juttelemaan Hänen kanssaan.³²¹

‘Abdu’l-Bahán sanojen ja tekojen vaikutukset

1
Eräs kirjailija kertoi, että ‘Abdu’l-Bahá kerran vertasi bahá’í-uskoa puutarhaan. Hän sanoi: ”Jotkut seisovat puutarhan portilla ja katsovat sisälle, mutta eivät välitä tulla sisälle. Toiset astuvat sisälle, katsovat sen kauneutta, mutta eivät tule peremmälle. Jotkut kiertävät puutarhaa ja hengittävät sen kukkien tuoksuja ja nautittuaan sen täydellisestä kauneudesta menevät ulos samasta portista. Aina on kuitenkin niitä, jotka astuvat sisälle ja huumaantuvat näkemästään, ja jäävät koko elämäkseen hoitamaan puutarhaa.³²² ‘Abdu’l-Bahá avasi portit Jumalan puutarhaan ja näytti tietä kaikille, jotka halusivat seurata. Kukaan kuolevainen ei varmaankaan koskaan pysty arvioimaan täysin sitä vaikutusta, joka ‘Abdu’l-Bahán esimerkillisellä elämällä oli suureen joukkoon ihmisiä – niin bahá’íhin kuin muihinkin, sekä ystäviin että vihollisiin.

Kerran Bahá’u’lláh kääntyi ’Ali Muhammed Varqán puoleen ja sanoi: ”Katso ‘Abdu’l-Baháa, Mestaria! Miten mahtavia ovatkaan Hänen tekojensa ja sanojensa vaikutukset maailmaan! Katso, kuinka ystävällisesti ja kärsivällisesti Hän kestää kaikki vaikeudet.”³²³

Oli monia, jotka osoittivat kunnioitustaan ‘Abdu’l-Baháa kohtaan. Juliet Thompson, Hänen uskollinen oppilaansa kirjoitti näin: ”Kun Hän kulki ihmisten joukossa, kuolematon inhimillisessä maailmassa, sanoinkuvaamattoman kauniina, säkenöivän voimakkaana, kummallisen ylimaallisen majesteettisena, Häntä seurasivat silmät täynnä ihmetystä.

Runoilija Kahlil Gibran sanoi: ”Ensimmäistä kertaa näin muodon, joka oli tarpeeksi ylevä vastaanottamaan Pyhän Hengen!”

Eräs ateisti meni kirkkoon kuullakseen Hänen puhuvan ja sen jälkeen etsi Häntä innokkaasti Hänen kotoaan. Tältä ateistilta kysyttiin: ”Tunsitko ‘Abdu’l-Bahán suuruuden?” Tähän ateisti vastasi närkästyneenä: ”Tuntisitteko te Niagaran suuruuden?”

”Ne, jotka tapasivat Hänet, ymmärsivät Hänestä vain sen verran kuin heidän voimavaransa sallivat heidän ymmärtää. Eräs hienoihin seurapiireihin kuulunut nainen huudahti: ’Niin kaunis – vahvuuden kauneutta! Ja niin viehättävä! Hyvänen aika, Hänhän on täydellinen maailmanmies!’ Ja eräs toinen hienostoon kuuluva, joka oli keskustellut pitkään ‘Abdu’l-Bahán kanssa sanoi: ’Häneltä ei voi salata mitään! Hän katsoi sydämeeni ja tiesi sen kaikki salaisuudet.’”

Eräs suruaikaa elävä nainen eli elämässään läpi julmaa kokemusta ja sanoi: ”‘Abdu’l-Bahá otti pois kaiken katkeruuden sydämestäni.” Eräs kuuluisa näytelmäkirjailija julisti tullessaan ulos ‘Abdu’l-Bahán huoneesta näin: ”Olin Jumalan läheisyydessä!” Lee McClung, joka oli silloinen Yhdysvaltain valtiovarainministeri, haki oikeita sanoja tavattuaan ‘Abdu’l-Bahán: ”Tunsin, kuin olisin ollut jonkun suuren profeetan läheisyydessä – Jesajan – Eliaan – ei sittenkään. Kristuksen läheisyydessä – ei. Tunsin, kuin olisin ollut Taivaallisen Isäni luona.”

Turkin suurlähettiläs, Zia Pasha, joka oli harras muslimi, oli kuultuaan Bahá’u’lláhin tulemisesta, ivannut ajatustakin uuden profeetan tulosta. Mutta kun ‘Abdu’l-Bahá oli Washingtonissa, Zia Pasha tapasi Hänet Persian suurlähetystössä. Hänen Korkeutensa Ali-Kuli Khan ja rouva Khan olivat kutsuneet ‘Abdu’l-Bahán suurlähetystöön. Zia Pasha järjesti päivälliskutsut välittömästi Mestarin kunniaksi Turkin suurlähetystöön. Näillä päivällisillä suurlähettiläs nousi ja ’Abdul-Bahán kasvojen edessä kyyneleet silmissään ehdotti maljaa juotavaksi Hänen kunniakseen, joka on ”aikakauden valo, joka on tullut levittämään kunniaansa ja täydellisyyttään keskuuteemme.”³²⁴

Taiteilija Juliet Thompson jätti jälkeensä värikkäitä sanallisia kuvia nähtyään Mestarin länsimaissa: ‘Abdu’l-Bahá rauhallisuutensa voimalla levottomassa Lännessä, ‘Abdu’l-Bahá sekavassa Lännessä selkeytensä voimalla, ‘Abdu’l-Bahá ylevässä ja loistavassa kauneudessaan teennäisessä ja epäilevässä Lännessä, hyvin vahvapiirteisen täydellisenä vasten meidän kehittymättömyyttämme.

Ja tuo säteilevä kauneus, arvokkuus, joka ei ollut tästä maailmasta – se hengen majesteettius, joka leimasi Hänet ihmisten keskellä olevaksi kuninkaaksi ei koskaan jäänyt huomaamatta. Missä tahansa Hän kulki, silmät kääntyivät seuraamaan ja suuret joukot vaistomaisesti kunnioittaen pysyivät kunnioittaen loitolla.³²⁵

Kerran eräs syyrialainen nainen Bostonissa työnsi Mestarin ympärille saapunutta väkijoukkoa tieltään, lankesi Hänen jalkojensa juureen ja huusi: ”Tunnustan, että Teissä olen tunnistanut Jumalan Hengen ja itsensä Jeesuksen Kristuksen.”³²⁶

Rouva Blomfield kertoi: ”Eräs lääkäri, joka oli oleskellut Aleksandriassa, tavannut siellä ‘Abdu’l-Bahán ja omin silmin nähnyt Hänen elävän Kristuksen elämän kaltaista elämää, kertoi, että ensimmäistä kertaa hän oli pystynyt ymmärtämään millainen Kristuksen oli täytynyt olla. ”Nyt pystyn uskomaan,” hän sanoi.³²⁷

Eräs sveitsiläinen nainen oli katsonut Mestarin kuvaa ensimmäistä kertaa, piti sitä käsissään ja sanoi itkien: ”Voi! Nuo ovat Jumalan kasvot!”³²⁸ ‘Abdu’l-Bahá ei tietenkään ollut itse Jumala eikä Hänen profeettansakaan – näin Hän ei koskaan väittänytkään. Hänen asemansa oli ainutlaatuinen – Hän oli ”Jumalan Mysteeri” – ja ihmiset tunsivat Hänessä jotakin tavatonta.

2
Epäilemättä eräs kaikkein erikoisimmista kokouksista Mestarin seurassa Hänen laajalla mannertenvälisellä matkallaan Amerikassa vuonna 1912 tapahtui Palo Altossa, Kaliforniassa. Leland Stanford Juniorin yliopistossa lähes kaksi tuhatta opiskelijaa ja henkilökunnan jäsentä olivat kokoontuneet kokoussaliin kuullakseen itämaista tulleen viisaan miehen puhetta.

Tohtori David Starr Jordan, joka oli tiedemies, käytännön mies, aikoinaan Herbert Hooverin opettaja ja nyt kuuluisaksi tulleen yliopiston ensimmäinen rehtori, osoitti suurta vieraanvaraisuutta ‘Abdu’l-Baháa kohtaan. Tästä vieraanvaraisuudesta seurasi yksi suurenmoisimmista Mestarin luennoista Hänen Amerikassa olonsa aikana. Tohtori Jordanin kerrotaan sanoneen, että ”‘Abdu’l-Bahá varmasti pystyy yhdistämään idän ja lännen, sillä Hän kulkee hengen polkua käytännön jaloin.” Jordan esitteli puhujan suurelle yleisölle sanomalla näin: ”Osanamme on ilo saada luoksemme yksi maailman suurista uskonnollisista opettajista, joka on luonnostaan seuraaja vanhoille heprealaisille profeetoille. Minulla on suuri ilo ja myös kunnia esitellä teille ‘Abdu’l-Bahá.” ‘Abdu’l-Bahá astui esiin ja piti mestarillisen puheen, joka sopi yleisölle ja ajankohtaan.³²⁹

Myöhemmin marraskuun 1. päivän Palo Altan -niminen lehti kertoi tästä ainutlaatuisesta tilaisuudesta koko etusivullaan. Se kertoi virheellisesti ‘Abdu’l-Bahán olleen ”kunnianarvoisa profeetta, jolla oli pitkä harmaa parta ja persialainen viitta ja turbaani.” Artikkeli jatkoi kertomalla, että ”‘Abdu’l-Bahá toi viestiä uskonnosta ja tohtori Jordan viestiä tieteestä, ja molemmat tähtäävät suureen päämäärään. Kaikki ihmiset ovat yhden Jumalan lapsia, ja he ovat myös veljiä keskenään ja me kaikki uuden aikakauden alussa, jolloin ymmärretään ja tunnistetaan maailmanlaajuinen veljeys – –.”³³⁰

3
Esperanton perustaja Ludwig Zamenhof sanoi: ”Arvostan suuresti ‘Abdu’l-Bahán persoonallisuutta ja Hänen työtään. Näen Hänessä yhden suurimmista hyväntekijöistä, joita ihmiskunta on tuottanut.”³³¹

4
Teoksessa Traveller’s Narrative, jonka käänsi persiasta englannin kielelle Cambridgen yliopiston professori Edward G. Browne, voimme professorin kirjoittamissa alkusanoissa lukea ‘Abdu’l-Bahásta näin: ”Ketään, joka puhuisi kaunopuheisemmin, väittelisi järkevämmin, kuvailisi asiat tarkemmin, ketään, joka tuntisi paremmin sekä juutalaisten, kristittyjen sekä muslimien pyhät kirjoitukset, voisi tuskin löytää edes tuon kansan keskuudesta, joka on niin kaunopuheinen, järkevä ja hienostunut, kuin se rotu, johon Hän kuuluu. Nämä ominaisuudet ja lisäksi olemus, joka on sekä ylevä että lempeä, saivat minut ymmärtämään Hänen vaikutuksensa ja Hänen nauttimansa arvonannon niidenkin joukossa, jotka eivät kuuluneet Hänen isänsä seuraajiin. Tämän miehen suuruutta ja Hänen voimaansa ei voi kukaan Hänet tavannut epäillä.”³³²

5
Prinssi Muhammad-’Alí Páshá Egyptistä sanoi: ”Pidin Häntä tärkeimpänä vuosisatamme ihmisenä. Sellaista ihmistä, kuin ’Abbás Bábá ei voi korvata, tätä mieltä olen. Hänellä oli suuri henkisyys, hyvin vahva älykkyys ja hyvin suuri todellisuuden ymmärtämys!”³³³

6
Yksin ‘Abdu’l-Bahán valokuvalla oli erääseen pieneen tyttöön vahva vaikutus. Tämän koki eräs nainen, jonka pieni tytär väitti kiven kovaan, että hän oli unessa nähnyt Jeesuksen Kristuksen olevan maailmassa. Sama tyttö oli nähtyään ‘Abdu’l-Bahán kuvan erään lehtikaupan ikkunassa välittömästi yhdistänyt kuvan unensa Jeesuksen Kristuksen hahmoon. Äiti luki vielä lehdestä, että ‘Abdu’l-Bahá oli Pariisissa. Niinpä tämä äiti matkusti seuraavalla mahdollisella laivalla Eurooppaan tavatakseen ‘Abdu’l-Bahán.³³⁴

7
Mestarilla oli vaikutus jopa varkaisiin. Vuonna 1972 Margaret Ruhe kirjoitti minulle Haifasta, että rakastettu herra Avron oli hiljattain tullut pyhiinvaellusmatkalle Persiasta. Hän oli ollut pyhiinvaellusmatkalla aikaisemmin Palestiinassa viidenkymmenenseitsemän päivän ajan vuonna 1919. Hän oli kuulunut ensimmäiseen kutsuttujen ryhmään ensimmäisen maailmansodan loputtua. Matka Teheranista vei siihen aikaan kolme kuukautta. Hän kulki junilla, laivoilla ja lopulta hevosvaunuilla. Bahá’í-ystävät Istanbulissa antoivat hänelle hopearahoja annettavaksi Mestarille Haifassa, mutta saavuttuaan Akkoon heidän kimppuunsa hyökkäsi varkaita, jotka repivät auki heidän matkatavaransa ja varastivat joukon tavaroita. Varkaiden ottaessa hopearahoja herra Avron sanoi: ”Nuo hopearahat ovat ‘Abdu’l-Bahálle.” Yhtäkkiä varkaat tulivat hiljaisiksi ja sanoivat: ”‘Abdu’l-Bahá ruokki meitä, vaatetti meidät, ja antoi meille katon pään päälle. Tässä ‘Abdu’l-Bahálle tarkoitetut kolikot.” Margaret Ruhe sanoi: ”Me saimme muistutuksen siitä, että ‘Abdu’l-Bahá asui Akkossa yli neljäkymmentä vuotta ja oli kaupungin arvostettu kansalainen sekä tärkeä ihmisten avustaja, joka palveli ihmisiä lukemattomin tavoin päivin ja öin loputtomien vuosien ajan.”³³⁵

8
Kerran Florence Khánum näki Mestarin, kun tämä ”nosti rakastetut kasvonsa ja antoi katseensa viipyä täyden kuun upeassa loistossa. En koskaan unohda noita kauniita hetkiä – kuu, tuo Jumalan mestariteos, hehkuu täydessä loistossaan korkealla taivaalla, ja sitä katsoo ihaillen Jumalan mestariteos tämän maan päällä: ‘Abdu’l-Bahá!”³³⁶

9
Louise Waite kirjoitti: ”Kun on kerran hyväksynyt ‘Abdu’l-Bahán aseman on aivan turhaa vaivata ajatuksiaan joutavilla kysymyksillä, kuten miksi ja minkä takia. Aivan yhtä turhaa olisi väsyneen matkalaisen jatkaa selässään taakkansa kantamista, kun tulee vaunut ja ajuri tarjoaa kyydin perille ja matkalainen nousee iloisena vaunuihin. Akkossa nousin Totuuden vaunuihin, mutta jätin myös itsekkyyden, mielipiteiden ja aatteiden hämmennyksen tielle tietäen sen, että tämä Jumalallinen ajuri ajaisi minut turvallisesti perille. Jumala on todellakin antanut meille turvallisen arkin ‘Abdu’l-Bahán hahmossa.

‘Abdu’l-Bahá, Jumalan salaisuus! ”Kuka voisikaan ymmärtää tuon salaisuuden? Varmaankaan ei maallinen mieli eikä äly. Vain sydämellämme voimme saavuttaa pienen pilkahduksen Hänen asemastaan.”³³⁷

10
Horace Holley, joka myöhemmin palveli Yhdysvaltain Kansallisen henkisen neuvoston sihteerinä useita vuosia, muisteli ensimmäistä kertaa, kun oli nähnyt Mestarin. Ihmisiä istui ulkoilmassa pöytien ääressä Ranskassa hotelli Thonon-les-Bainsissa, Geneve-järven rannalla. Joitakin vieraita käveli puiden varjossa ja orkesteri soitti. Millään tällaisella ei ollut merkitystä. Horace Holley, joka oli hyvin älykäs, eikä ollut tunteilevaa tyyppiä, oli hyvin sekavassa mielentilassa. Myöhemmin samana vuonna hän kirjoitti: ”Heidän joukossaan näin ryhdikkään, vanhan miehen pukeutuneena kermanväriseen viittaan. Hänen valkoiset hiuksensa ja partansa loistivat auringon paisteessa. Hänessä oli olemuksen kauneutta, asenteen ja vaatetuksen harmoniaa, jollaista en koskaan ollut nähnyt, enkä koskaan edes tullut ajatelleeksi ihmisten kohdalla. Vaikka en ollut yrittänyt kuvitella, miltä Mestari näyttäisi, tiesin kuka Hän oli. Koko kehoni meni kuin shokkiin. Sydämeni tykytti, polveni tuntuivat heikoilta, äkillinen, vastaanottavaisuuden väristys virtasi koko ruumiini läpi päästä jalkoihin. Oli kuin olisin muuttunut jonkinlaiseksi hyvin herkäksi aistimusolioksi, aivan kuin silmät ja korvat eivät olisi riittäneet kohtaamaan tätä ylimaallista kohdetta. Kaikkialla ruumiissani tunsin ‘Abdu’l-Bahán läsnäolon. Halusin itkeä pelkästä onnesta – se tuntuikin sopivimmalta hallussani olevalta itseilmaisun muodolta. Oman persoonallisuuteni häipyessä tuli tilalle uusi olemus, joka ei ollut omani. Kunnioitus, aivan kuin se olisi lähtöisin ihmisluonnon huipuilta virtasi minuun, ja olin tietoinen mitä syvällisimmästä halusta osoittaa kunnioitusta. ‘Abdu’l-Bahássa tunsin Bahá’u’lláhin kunnioitusta herättävän läsnäolon, ja saatuani ajattelukykyni takaisin tajusin, että olin tullut niin lähelle puhtauden henkeä ja puhdasta olentoa kuin ihminen ylipäätään tänä aikana pääsee. Tämä valtava kokemus tuli minulle tahtomattani. Olin tullut Mestarin luo ja tullut korkeamman tahdon palvelijaksi. Jopa pelkällä tuon tuntemuksen muistolla tuosta hetkellisestä olemukseni muutoksesta on kummallinen voima minuun. Tiedän, mitä ihmisestä voi tulla, ja tuo yksi voimakas latautunut hetki, joka loistaa kaikkien menneiden aikojen pimeiden vuorenkokoisten kasautumien läpi, heijastaa kuin peili, jonka voin kohdistaa kaikkia ympäröiviä olosuhteita kohti nähdäkseni niiden arvon minua puhtaamman olennon näkemyksen voimalla.”³³⁸

11
Kun George Townsend luki ‘Abdu’l-Bahán sanoja muutamasta esitteestä, jotka hän oli saanut Amerikasta, hän sanoi: ”Kun katsoin niitä, se oli minun alkuni ja loppuni.”³³⁹

12
Mestari sanoi kerran Ida Boulter Slaterille näin: ”Olet etsinyt Jumalan valtakuntaa kaikkialta, ja hyvä niin, mutta nyt olet saapunut kotiin.” Slater vastasi: ”Minä tiesin saapuneeni kotiin tultuani ‘Abdu’l-Bahán luo.”³⁴⁰

13
On olemassa värikäs ja kallisarvoinen kertomus siitä, miten erään totuuden etsijän elämä muuttui sen jälkeen, kun hän tapasi Mestariopettajan, ‘Abdu’l-Bahán. Sen on meille kirjoittanut Howard Colby Ives, jonka teosta Portals to Freedom arvostetaan suuresti bahá’íden keskuudessa. Unitaarisen kirkon pappi, 46-vuotias Ives, tunsi hyvin sen onnettoman olotilan, joka sielulla on hänen etsiessään turhaan Jumalaa. Hän rakasti Jeesusta ja Hänen opetuksiaan – mutta kuinka vähän todellisia kristittyjä olikaan olemassa! Vaikka olikin menestyvä ja hyväpalkkainen pappi, nämä asiat eivät oikein tehneet tyytyväiseksi.

Eräänä päivänä hän löysi artikkelin Everybody’s Magazine-lehdestä, joka kertoi ‘Abdu’l-Bahásta – miehestä, joka oli löytänyt suuren totuuden, ja joka – ihmeiden ihme! – ei koskaan kerännyt rahaa Jumalan työtä tehdessään. Halutessaan kiihkeästi auttaa ihmiskuntaa Herra Ives oli unitaarikirkossa saarnaamisensa lisäksi perustanut Jersey Cityn Brotherhood-kirkon. Johtokunnassa oli mitä miellyttävin mies, vaatimaton ja ystävällinen. Tämä henkilö saattoi Howardin kosketuksiin New York Cityn bahá’íden kanssa. Kun Herra Ives sai kutsun bahá’í-kokoukseen, hän päätti tutkia asiaa vain, koska koki olevansa sen ystävälleen velkaa. Kokouksessa Ives löysi tavanomaisten uskonnollisten tunnusmerkkien sijasta vastustamattoman hengen. Hän halusi kutsua ehdottomasti jonkun näistä bahá’í-puhujista Brotherhood-kirkkoonsa puhumaan. Ja niin hän tekikin. Seurasi kolme suurenmoista kuukautta. Häntä liikutti erityisesti Bahá’u’lláhin teos Seitsemän Laaksoa. Kun ‘Abdu’l-Bahá tulisi Amerikkaan, Ives halusi haastatella Häntä kahden kesken jopa ilman kääntäjän apua. Hänen suureksi hämmästyksekseen tämä todella tapahtui, ja heidän ollessaan tapaamisensa aikana aivan hiljaa Mestari katsoi häneen. Ivesistä tuntui siltä, kuin kukaan muu ei koskaan aikaisemmin olisi todella nähnyt häntä. Sielut kohtasivat ja yhteisymmärrys ja todellinen rakkaus olivat sellaisia, että kertoja itse siitä kertoessaan puhkesi kyyneliin. Nuo kyyneleet ‘Abdu’l-Bahá pyyhki lempeästi pois. Mestari sanoi Ivesille, että ihmisen tulee olla iloinen, ja näin sanoessaan nauroi poikamaisesti. Herra Ivesin elämä muuttui täysin. ‘Abdu’l-Bahán Amerikkaan saapumisen jälkeiset viikot tunsi herra Ives niin voimakasta viehätystä Häntä kohtaan samalla tavalla kuin mehiläiset tuntevat vetoa hunajaan. Jälkeenpäin asiaa tarkastellessaan hän koki olleensa uskomattoman huimapäinen seuratessaan tuota puoleensavetävää henkilöä, joka oli niin täynnä Jumalallista viisautta. Hän tunsi pakottavaa tarvetta olla tuon säteilevän ihmisen seurassa. Tuo henkilö näytti aina sanovan suurella rakkaudella ”Tule korkeammalle!”³⁴¹ Kerran hän seurasi ‘Abdu’l- Baháa Hänen huoneeseensa johtavia portaita ylös asti, ja vaikka oli jo myöhäistä, koputti kuitenkin oveen. Mestari itse avasi oven. Howard Ives kysyi Häneltä: ”Ettekö rukoilisi kanssani?” Sitten hän muisti tapahtuneen seuraavaa: ”Mestari viittasi minua kohti ja minä polvistuin, ja Hän laski kätensä pääni päälle ja lauloi lyhyen persiankielisen rukouksen. Tilaisuus loppui noin kolmen minuutin kuluttua. Mutta nuo hetket toivat minulle rauhan, jota en ollut koskaan ennen kokenut.”³⁴²

Howard Ives seurasi tilanteita tarkasti ja oli nopea oppimaan. Hänestä tuli koko elämäkseen ‘Abdu’l-Bahán seuraaja. Ives seurasi Häntä S.S. Celtic -alukselle New Yorkissa tuona viidentenä päivänä joulukuuta vuonna 1912, kun Mestari purjehti pois Amerikasta. Kerran hän oli harkinnut kirkostaan eroamista. Hän oli kuullut Mestarin sanovan näin: ”Tämä päivä on suurten tekojen päivä – hyvin suurten tekojen.” Pian tämän jälkeen Ives jätti kaiken kirkkonsa työn ja tuli bahá’íksi.

Sitten eräänä vuoden 1921 päivänä hän teki vaimonsa Mabelin kanssa suuren päätöksen. Mabel muisteli: ”Suunnitelmanamme oli ollut ansaita paljon rahaa nopeasti – siis tarpeeksi voidaksemme olla riippumattomia, että voisimme antaa loppuelämämme bahá’í-uskon levittämiselle. Tämä kuitenkin osoittautui haavekuvaksi, ja unelmamme matkustamisesta ja opettamisesta ei toteutunutkaan. Eräänä päivänä me sitten tajusimme, että saattaisimme koko loppuelämämme yrittää luoda turvallisuutta, jotta voisimme jonain päivänä alkaa opettamaan. Emme vaan koskaan tekisi mitään, unelmoisimme vain tuollaisesta tulevaisuudesta. Niinpä päätimme, että koska se olisi täysin mahdotonta eikä toteutuisi, koska meillä ei ollut rahaa, lähtisimme heti opettamaan. Ja siitä alkoi pitkä seikkailumme. Ilmoittauduimme mainoksella kahdeksi myyntimieheksi, jotka halusivat matkustaa. Saimme 21 vastausta, joista valitsimme yhden. Olimme valmiita lähtemään. Myimme tai lahjoitimme pois kaiken maallisen omaisuutemme ja vähensimme maallisen mammonamme pariin matka-arkkuun ja muutamaan matkalaukkuun. Ostettuamme junaliput Pittsburgiin, meillä oli rahaa vain 7 dollaria.”³⁴³ Herra Ives alkoi kirjoittaa vasta vuonna 1934 kuudenkymmenen seitsemän vuoden iässä. Ennen pitkää hänen näkönsä ja muu terveytensä huononivat selvästi, mutta silti hän halusi kirjoittaa muistiin ”henkiset muistelmansa”, ja teos Portals to Freedom sai alkunsa. Kun häneltä kiellettiin silmiensä rasittaminen, hän ei siitäkään lannistunut. Hän opetteli sokeainkirjoituksen kirjoituskoneella ja kirjoitti kirjansa loppuun.”³⁴⁴

14
Kun ‘Abdu’l-Bahá tuli Amerikkaan H.S. Fugeta oli lääketieteen opiskelija Michiganin yliopistossa. Kuten kuuluisa, lyhyt edeltäjänsä, hän kiipesi viikunapuuhun nähdäkseen Mestarin kulkevan ohi. ”Tulehan alas, Sakarias, koska tänään syön ehtoollista kanssasi,” kuului ‘Abdu’l-Bahán huilumainen ääni. Ja Fugeta katkaisi kaikki inhimilliset siteensä ja seurasi Mestaria Karmel-vuorelle ja ryhtyi palvelijaksi Hänen kotiinsa.”³⁴⁵ Fujita, joka kuoli hiljattain, vietti suurimman osan elämästään, tuosta päivästä vuonna 1912 lähtien, Pyhässä Maassa.

15
Dorothy Bakeristä tuli Jumalan Asian Käsi. Mutta ”vuonna 1912 Mother Beecher, Dorothyn isoäiti, vei silloin 14-vuotiaan Dorothyn New Yorkiin tapaamaan ‘Abdu’l- Baháa. Tyttö oli ollut hyvin ujo lapsi, niin herkkätunteinen, että kärsi kovasti aikuisten seurassa ollessaan. Hän oli niin ujo, että vielä vuosia myöhemmin muisti, kuinka jännittynyt hän oli astuessaan huoneeseen, jossa ‘Abdu’l-Bahá puhui. Mestari hymyili hänelle, ja puhumatta tytölle suoraan kutsui hänet viittaamalla istumaan viereensä pienelle jakkaralle. Aluksi tyttö pelkäsi, että ‘Abdu’l-Bahá sanoisi hänelle jotakin. Hän pelkäsi niin kovasti, että tuskin kesti tuota tunnetta. Mutta kun näytti siltä, että ‘Abdu’l-Bahá ei enää kiinnittänyt häneen mitään huomiota, hän vähitellen rentoutui. Tyttö ei pystynyt lainkaan muistamaan, mitä Mestari tuona päivänä puhui, mutta sinä päivänä hänestä tuli bahá’í, ja siitä päivästä lähtien hän myös piti itseään bahá’ína. Vaikka hän lähtikin pois puhumatta mitään Mestarille, hän ei pystynyt ajattelemaan mitään muuta useiden päivien ajan. Lopulta hän kirjoitti kirjeen ja kertoi toiveestaan palvella bahá’í-uskoa.”³⁴⁶ Hänestä tuli merkittävä ja hyvin tehokas bahá’í-puhuja.

16
Carole Lombard Gable oli kuuluisa näyttelijä. Hänen bahá’í-opettajansa kirjoitti: ”Se Carole, joka halusi kiihkeästi tavata Herransa, ‘Abdu’l-Bahán, se Carole, joka teki suunnitelmia tavatakseen Hänet, se Carole, joka keskusteli tämän kirjan kirjoittajalle siitä palvelemisesta, jolla hän halusi Herraansa kunnioittaa – sen Carolen tunsivat hyvin harvat.” Carole kävi Rouva Lewisin oppitunneilla, joita pidettiin Rouva Petersin, Carolen äidin kodissa. 14-vuotiaana hän kirjoitti Mestarille rakkaudestaan Häntä kohtaan, pyrkimyksistään ja toiveistaan, ja sanoi: ”Jos vain Hän hyväksyy suunnitelmani, minä onnistun.” Mestarin vastausmuistio tuli. Siinä Hän rukoili Carolen menestymisen puolesta. Rouva Lewis kirjoitti: ”Carole arvosti aina suuresti Herraansa.” Sekä Carole, että hänen äitinsä tulivat bahá’íksi ”siksi, että he suuresti rakastivat ‘Abdu’l-Baháa.”³⁴⁷

17
Kun Mestarin kuolemasta oli kulunut neljäkymmentä päivää, ja kun pidettiin suuri muistojuhla, Phoenician kuvernööri puhui sadoille vieraille ja sanoi: ”Useimmilla meistä täällä olevista on selkeä kuva Sir ’Abdul-Bahá Abbásista, Hänen arvokkaasta hahmostaan kävelemässä miettiväisenä kaduillamme, Hänen ylevistä ja kohteliaista käytöstavoistaan, Hänen ystävällisyydestään, Hänen lapsirakkaudestaan ja rakkaudestaan kukkiin, Hänen anteliaisuudestaan ja huolenpidostaan köyhiä ja kärsiviä kohtaan. Hän oli niin lempeä ja vaatimaton, että Hänen läsnä ollessaan melkein unohti, että Hän oli myös suuri opettaja, ja että Hänen kirjoituksensa ja keskustelunsa olivat ilahduttaneet ja innoittaneet satoja ja tuhansia ihmisiä sekä idässä että lännessä.”³⁴⁸

18
Eräs Oxfordin yliopiston akateemisen elämän merkittäviä henkilöitä, kuuluisa professori ja oppinut, kirjoitti omasta ja vaimonsa puolesta näin: ”Siirtyminen verhon tuolle puolen täydellisempään elämään on varmasti ihanaa ja siunattua sellaiselle, joka on aina kohdistanut ajatuksensa korkeuteen ja ponnistellut elääkseen ylevää elämää täällä maailmassa.”³⁴⁹

19
E.G. Browne kirjoitti Journal of the Asiatic Society -lehden vuoden 1922 vuoden tammikuun numeroon näin: ”’Abbás Effendi, joka tunnetaan paremmin nimellä ‘Abdu’l-Bahá Hänen perittyään isänsä Bahá’u’lláhin aseman kolmekymmentä vuotta sitten, jättää kuolemassaan Persian vaille yhtä huomattavimmista lapsistaan ja Itä menettää yhden merkittävimmistä persoonallisuuksistaan, joka on luultavimmin vaikuttanut sekä itämaihin, että länsimaihin voimakkaammin kuin yksikään viimeaikainen aasialainen ajattelija tai opettaja. Hiljattain kertoi eräs puolueeton ja pätevä huomioitsija, että yksi huomattavimmista Bahá’i-etiikan käytännön elämän opetusten seurauksista Yhdysvalloissa on ollut New Yorkin bahá’í-yhteisössä perustettu mustaihoisten ja valkoihoisten todellinen veljeys, ja aivan ennenkuulumaton ”värien raja-aidan” hävittäminen. Tämä muutos on edellä mainitun huomioitsijan kuvauksen mukaan ”lähestulkoon ihmeenomainen.”³⁵⁰

20
Romanian leskikuningatar Maria oli yksi niistä, joka löysi syvän ilon uuden päivän sanomasta. Kirjeessään Shoghi Effendille hän sanoi: ”Todellakin suuri valo tuli minulle Bahá’u’lláhin ja ’Abdul-Bahán sanomassa. Se tuli niin kuin kaikki suuret valot suuren surun ja sisäisen ristiriidan ja tuskan hetkellä, joten siemen uppoutui syvälle sisimpään.”

Myös lausunnossaan Toronton Daily Star – lehdelle 4. toukokuuta 1926, kuningatar sanoi: ”Heidän kirjoituksensa ovat suuri huuto rauhan puolesta ja kohoaa yli kaikkien rajojen ja raja-aitojen, kaikkien riittien ja opinkappaleiden yläpuolelle. Se on uskonto, joka perustuu Jumalan sisäiselle hengelle, sille ylittämättömälle totuudelle, että Jumala on rakkaus ja todella tarkoittaa sitä. Se merkitsee, että kaikki viha, juonittelu, epäluulo, pahat sanat, jopa kaikki väkivaltainen isänmaanrakkauskin ovat kaikki sen yhden perimmäisen Jumalan lain ulkopuolella, ja kaikki toisistaan eriävät uskomukset ovat vain pintaa, kun taas sydän, joka lyö jumalallisen rakkauden tahtiin, ei tunne heimoa eikä rotua.” ”Sanoma, jonka Bahá’u’lláh ja Hänen poikansa ‘Abdu’l-Bahá ovat antaneet meille, on suurenmoinen. He eivät ole esittäneet sitä hyökkäävästi, ja he ovat ymmärtäneet sen, että ikuisen totuuden siemen sanoman ytimessä ei voi muuta kuin juurtua ja levitä.” ”Tuossa sanomassa on vain yksi totuus: Rakkaus, joka on kaiken energian kantava voima, suvaitsevaisuus muita kohtaan, halu ymmärtää muita ja tuntea heidät, toistensa auttaminen, keskinäinen anteeksianto.” ”Se on Kristuksen sanoma uudelleen tulleena melkein samoin sanoin, mutta yhteensopiva niiden tuhansien vuosien aikaansaamien muutosten kanssa, jotka ovat syntyneet vuoden yksi ja tämän päivän välillä. Kukaan ei voi olla tulematta paremmaksi tämän kirjan myötä.” ”Suosittelen sitä teille kaikille. Milloin vaan nimi Bahá’u’lláh tai ‘Abdu’l-Bahá kiinnittää huomionne, älkää työntäkö heidän kirjoituksiaan pois luotanne. Etsikää heidän kirjojaan, ja antakaa heidän loistavien, rauhaa tuovien, rakkautta luovien sanojensa ja opetuksensa upota sydämiinne, niin kuin ne ovat uponneet minun sydämeeni. Etsikää niitä ja kuulukaa onnellisten joukkoon.”³⁵¹ Kuningatar Maria sanoi, että bahá’í-opetukset ovat kuin ”laaja syleily, joka kokoaa yhteen kaikki ne, jotka ovat kauan etsineet toivon sanoja.”³⁵²

21
‘Abdu’l-Bahán ystävien sanat Hänestä ovat hyvin innoittavia. Hänen elämällään, sanoillaan ja teoillaan on ollut jo voimakas vaikutus lukemattomiin tuhansiin, jotka saivat osakseen siunauksen kuulla Häntä ja nähdä Hänet. Vielä tuhannet syntymättömät miljoonat tulevat tuntemaan Mestarin vaikutuksen, kun Hänen sieluja herättävä elämänsä koskettaa heidän sydämiään. Hekin haluavat tulla Hänen kaltaisikseen ja he tulevat pitämään arvossa kuten mekin tuota taivaallista tarinaa rakkaudesta, Varhainen Pyhiinvaellus, jossa May Bolles (myöhemmin Maxwell) lempeästi lainasi ‘Abdu’l-Bahán sanoja näin: ”Rukoilkaa, että sydämenne irtautuisivat teistä itsestänne ja maailmasta, että vahvistuisitte Pyhästä Hengestä, ja täyttyisitte Jumalan rakkaudesta.”³⁵³ ”Minä sanon teille, että kuka tahansa teistä nousee palvelemaan Jumalan Asiaa tänä aikana, tulee täyttymään Jumalan Hengestä, ja Hän tulee lähettämään sotajoukkonsa taivaasta auttamaan teitä, eikä mikään tule olemaan teille mahdotonta, jos teillä on uskoa. Ja nyt annan teille käskyn, joka on liitto teidän ja minun välillä – että teillä olisi uskoa. Että uskonne olisi vakaa kuin kallio, jota mitkään myrskyt eivät voi liikuttaa, ettei mikään voi sitä horjuttaa, ja että se kestäisi yli kaiken aivan loppuun saakka. Niin kuin teillä on uskoa, niin tulee teillä olemaan voimaa ja siunauksia.

Tämä on mitta – tämä on mitta – tämä on mitta.”³⁵⁴ ”Annan teille myös toisen käskyn, että rakastaisitte toisianne, niin kuin minäkin rakastan teitä. Suurta armoa ja siunauksia on luvassa maanne asukkaille, mutta yhdellä ehdolla: että heidän sydämensä olisivat täynnä rakkauden tulta, että he eläisivät täydellisessä ystävyydessä ja sopusoinnussa niin kuin yksi sielu useissa ruumiissa. Jos he epäonnistuvat tässä, suuret siunaukset evätään heiltä. Älkää koskaan unohtako tätä. Katsokaa toisianne täydellisyyden silmin. Katsokaa Minua, seuratkaa Minua, olkaa, kuten Minä olen. Älkää ajatelko omaa itseänne tai elämäänne, sitä saatteko syödäksenne ja saatteko levätä, elättekö miellyttävästi, oletteko terveitä vai sairaita, oletteko ystävien vai vihollisten keskellä, saatteko kiitosta vai syytöksiä. Mistään tällaisesta teidän ei tule olla lainkaan huolissanne. Katsokaa Minua ja olkaa niin kuin Minä olen. Teidän tulee kuolla itsellenne ja maailmalle, ja niin synnytte uudelleen, ja astutte sisälle Taivaan Valtakuntaan. Katsokaa kynttilää, kuinka se antaa valoaan. Se itkee elämänsä pois pisara pisaralta antaakseen valonsa liekin.”³⁵⁵

Lähdeluettelo

‘Abdu’l-Bahá

• ‘Abdu’l-Bahá in Canada. Toronto, Ontario, Canada: National Spiritual Assembly of the Bahá’ís of Canada, 1962.
• ‘Abdu’l-Bahá in London. Addresses and Notes of Conversations. Chicago: Baha’i Publishing Society, 1921.
• Messages from Abdul Baha to the Honolulu Bahais. Honolulu: National Spiritual Assembly of the Bahá’ís of the Hawaiian Islands (no date).
• Puheita Pariisissa. Suomen Bahá’íden Kansallinen Henkinen Hallintoneuvosto, 1968.
• Promulgation of Universal Peace, The. Discourses by Abdul Baha Abbas during His Visit to the United States in 1912. vol. I, Chicago: Executive ‘Board of Baha’i Temple Unity, 1922, vol. II, Chicago: Baha’i Publishing Committee, 1925.
• Secret of Divine Civilization, The. Wilmette, Illinois: Bahá’í Publishing Trust, 1957.
• Selections from the Writings of ‘Abdu’l-Bahá. Compiled by the Research Department of the Universal House of Justice. Haifa: Bahá’í World Centre, 1978.
• Some Answered Questions. Wilmette, Illinois: Bahá’í Publishing Trust, 1981.
• Tablets of Abdul-Baha Abbas, vol. I, New York: Baha’i Publishing Committee, second printing, July 1930, vol. II, Chicago: Baha’i Publishing Society, 1915, vol. III, New York: Baha’i Publishing Committee, second printing, 1930.
• Tablets of the Divine Plan. Wilmette, Illinois: Bahá’í Publishing Trust, 1959.
• Will and Testament of ‘Abdu’l-Bahá, New York: Bahá’í Publishing Committee, 1935. Also Bahá’í World Faith (see listing below).

Austin, Elsie. Above All Barriers: The Story of Louis G. Gregory. Wilmette, Illinois: Bahá’í Publishing Trust, 1976.

Bahá’í News (USA). National Spiritual Assembly of the Bahá’ís of the United States, Aug. 1962, Sept. 1970, Apr. 1973, Feb. 1974., Sept. 1977.

Bahá’í Prayers. A selection. London: Bahá’í Publishing Trust, rev. edn 1975.

Bahá’í Scriptures. A selection from the Bahá’í Holy Writings. New York: Bahá’í Publishing Committee, 2nd edn 1928.

Bahá’í World, The. vol. II, 1926-8. New York: Bahá’í Publishing Committee, 1928. vol. IV, 1930-2, New York: Bahá’í Publishing Committee, 1933. vol. VI, 1934-6. New York: Bahá’í Publishing Committee, 1937. vol. IX, 1940-4. vol. Wilmette, Illinois: Bahá’í Publishing Committee, 1945. vol. XI, 1946-50. Wilmette, Illinois: Bahá’í Publishing Committee, 1952. vol. XII, 1950-4. Wilmette, Illinois: Bahá’í Publishing Trust, 1956. vol. XIII, 1954-63. Haifa, Israel: The Universal House of Justice, 1970.

Bahá’í World Faith. A selection from the Bahá’í Holy Writings. Wilmette, Illinois: Bahá’í Publishing Trust, 1976.

Bahá’u’lláh

• Poimintoja Bahá’u’lláhin kirjoituksista. Suomen Bahá’íden Kansallinen Henkinen Hallintoneuvosto, 1987.
• Kätketyt sanat. Suomen Bahá’íden Kansallinen Henkinen Hallintoneuvosto, 1972.

Baker, Dorothy. The Path to God. New York: Bahá’í Publishing Committee, 1937.

Balyuzi, H. M. ‘Abdu’l-Bahá, The Centre of the Covenant of Bahá’u’lláh. Oxford: George Ronald, 1973.

Edward Granville Browne and the Bahá’í Faith. Oxford: George Ronald, 1980.

Blomfield, Lady (Sitárih Khánum). The Chosen Highway. Wilmette, Illinois: Bahá’í Publishing Trust, 1967.

Blomfield, Lady and Shoghi Effendi. The Passing of ‘Abdu’l-Bahá. Stuttgart, 1922.

Brown, Ramona Allen. Memories of ‘Abdu’l-Bahá. Wilmette, Illinois: Bahá’í Publishing Trust, 1980.

Chase, Thornton. In Galilee. Chicago: Baha’i Publishing Society, 1921.

Child’s Way. July–Aug. 1973. Now published by an editorial committee of the National Spiritual Assembly of the Bahá’ís of the United States.

Cobb, Stanwood. Memories of ‘Abdu’l-Bahá. Washington D.C.: Avalon Press (no date). Reprinted from Bahá’í News, July and Aug. 1962.

A Compilation on Bahá’í Education. Compiled by the Research Department of the Universal House of Justice. Oakham, England: Bahá’í Publishing Trust, 1976.

The Divine Art of Living. Compiled by Mabel Hyde Paine. Wilmette, Illinois: Bahá’í Publishing Trust, 1960.

Esslemont, J. E. Bahá’u’lláh and the New Era. Wilmette, Illinois: Bahá’í Publishing Trust, 1976.

Faizí, Abu’l-Qásim. Milly – A Tribute to Amelia E. Collins. Oxford: George Ronald, 1977.

Faizi, Gloria. The Bahá’í Faith – An Introduction. Lebanon: 1971.

Fathea’zam, Hooshmand. The New Garden. New Delhi, India: Bahá’í Publishing Trust, 5th edn 1971.

Ferraby John. All Things Made New. A Comprehensive Outline of the Bahá’í Faith. London, Bahá’í Publishing Trust, 1975.

Ford, Bahíyyih. ”Notes of Bahíyyih Ford” (julkaisematon).

Ford, Mary Hanford. The Oriental Rose. New York: Broadway Publishing Co., 1910.

Gail, Marzieh. The Sheltering Branch. Oxford: George Ronald, 1978.

The Garden of the Heart. Compiled from the Writings of Bahá’u’lláh and ‘Abdu’l-Bahá by Frances Esty. Buffalo, New York: 1930.

Goodall, Helen S. and Cooper, Ella Goodall. Daily Lessons Received at Acca January, 1908. Chicago: Bahá’í Publishing Society, 1908.

Grundy, Julia M. Ten Days in the Light of ‘Akká. Wilmette, Illinois: Bahá’í Publishing Trust, 1979.

Haney, Charles and Mariam. A Heavenly Feast. Some Utterances of Abdul-Baha. 1909 (no details).

Hofman, David. The Renewal of Civilization. Oxford: George Ronald, rev. edn 1969.

Holley, Horace. Religion for Mankind. Oxford: George Ronald, 1976.

Ives, Howard Colby. Portals to Freedom. Oxford: George Ronald, 1976.

Jordan, Daniel C. The Meaning of Deepening. Wilmette, Illinois: Bahá’í Publishing Trust, 1973.

Lucas, Mary. A Brief Account of My Visit to Acca. Chicago: Baha’i Publishing Society, 1905.

McDaniel, Allen Boyer. The Spell of the Temple. New York: Vantage Press, Inc., 1953.

The Magazine of the Children of the Kingdom. Article by Ella M. Robarts. June 1924, vol. V. no. 3. Boston, Mass.

Mathews, Loulie Albee. Not Every Sea Hath Pearls. Portsmouth, Hampshire: Loulie Albee Mathews, 1951.

Mattoon, Annie. ”We Went to Haifa”. Julkaisematon artikkeli.

Maxwell, May. An Early Pilgrimage. Oxford: George Ronald, 1953.

Nakhjavani, Violette. Amatu’l-Bahá Visits India. New Delhi: Bahá’í Publishing Trust (no date).

National Programming Committee. Story Supplement for God Passes By. Wilmette, Illinois: Bahá’í Publishing Committee, 1948.

The Pattern of Bahá’í Life. A compilation from Bahá’í Scripture with some passages from the writings of the Guardian of the Bahá’í Faith. London: Bahá’í Publishing Trust, reprinted 1970.

Pemberton, L. B. A Modern Pilgrimage to Palestine. Philadelphia: Dorrance and Company, 1925.

Phelps, M. H. Abbas Effendi, His Life and Teachings. Introduced by E. G. Browne. New York: G.P. Putnam’s Sons, 1912.

Rabbani, Rúhíyyih. The Priceless Pearl. London: Bahá’í Publishing Trust, 1969.

”Report of the Eighteenth Annual Lake Mohonk Conference on International Arbitration”. Lake Mohonk Conference on International Arbitration, 1912.

Roy’ and M. J. M. Knock and It Shall Be Opened Unto You. (No details.)

Ruhe, David. Door of Hope. A Century of the Bahá’í Faith in the Holy Land. Oxford: George Ronald, 1983.

Shoghi Effendi

• The Advent of Divine JusticeThe. Wilmette, Illinois: Bahá’í Publishing Trust, 1971.
• God Passes By. Wilmette, Illinois: Bahá’í Publishing Trust, 1974.
• The World Order of Bahá’u’lláhThe. Wilmette, Illinois: Bahá’í Publishing Trust, 1980.
• The Bahá’í Life. Extracts from the Guardian’s Writings published by the National Spiritual Assembly of the Bahá’ís of Canada, 1973.

Star of the West. The Bahá’í Magazine. Vols. II, III, IV, V, VI, VIII, IX, X, XI, XIII, XIV, XV, XVI, XVII, and XXIII. Published in USA between 1911 and 1933. Vols. I–XIV reprinted in Star of the West. Oxford: George Ronald, 1978.

Taherzadeh, Adib. The Revelation of Bahá’u’lláh. vol. 2. Oxford: George Ronald, 1977.

Thompson, Juliet. ‘Abdu’l-Bahá, The Center of the Covenant. Wilmette, Illinois: Bahá’í Publishing Committee, 1948.

Abdul-Baha’s First Days in America. New York: The Roycrofters (no date). Townsend, George. The Mission of Bahá’u’lláh. Oxford: George Ronald, 1973.

True, Corinne. Notes Taken at Acca. Wilmette, Illinois: Baha’i Publishing Society, 1907.

Universal House of Justice. Messages from the Universal House of Justice, 1968–1973. Wilmette, Illinois: Bahá’í Publishing Trust, 1976.

Universal House of Justice. Wellspring of Guidance. Wilmette, Illinois: Bahá’í Publishing Trust, 1970.

Vajdi, K. H. Human Happiness. India: K. H. Vajdi (no date).

Ward, Allan L. 239 Days: ‘Abdu’l-Bahá’s Journey in America. Wilmette, Illinois: Bahá’í Publishing Trust, 1979.

World Order. Wilmette, Illinois: National Spiritual Assembly of the Bahá’ís of the United States, Fall 1971.

1. ‘Abdu’l-Bahá, Selections from the Writings of, s. 245–6.↩

2. Shoghi Effendi, The Advent of Divine Justice, s. 29.↩

3. Universal House of Justice, Wellspring of Guidance, s. 97.↩

4. Universal House of Justice, Messages from the Universal House of Justice, s. 25.↩

5. Universal House of Justice, Baha’i News, No. 517, April 1974, s. 2.↩

6. Jordan, The Meaning of Deepening, s. 58.↩

7. Shoghi Effendi, The World Order of Bahá’u’lláh, s. 5.↩

8. ‘Abdu’l-Bahá, Tablets of ‘Abdul-Baha, osa I, s. 190.↩

9. The Magazine of the Children of the Kingdom, June 1924, s. 50.↩

10. ‘Abdu’l-Bahá, Selections from the Writings of, s. 10.↩

11. ‘Abdu’l-Bahá in London, s. 110.↩

12. Hofman, The Renewal of Civilization, s. 33.↩

13. Blomfield, The Chosen Highway, s. 166.↩

14. Bahá’í World, osa XIII, s. 1187.↩

15. Holley, Religion for Mankind, s. 229.↩

16. The Pattern of Baha’i Life, s. 18.↩

17. Ives, Portals to Freedom, s. 71.↩

18. Bahá'u'lláh oli luvannut Turkin hallitukselle, etteivät bahá'ít opeta Uskoa Palestiinan asukkaille. Mestari kunnioitti tätä lupausta. He opettivat vain esimerkillään.↩

19. Star of the West, osa V (1913-1914), s. 40.↩

20. Goodall and Cooper, Daily Lessons Received at Acca, January 1908, s.73–4.↩

21. Maxwell, An Early Pilgrimage, s. 42.↩

22. Bahá’í World, osa IV, s. 384.↩

23. Ives, Portals to Freedom, s. 194.↩

24. Ives oli tuohon aikaa itsekin Unitaristikirkon pappi.↩

25. Ives, Portals to Freedom, s. 47–9.↩

26. Phelps, Abbas Effendi, His Life and Teachings, s.101–2.↩

27. Ward, 239 Days: ‘Abdu’l-Bahá’s Journey in America, s. 190.↩

28. Cited Bahá’í World Faith, s. 448–9.↩

29. Ibid. s. 442.↩

30. Bahá’í World, osa IV, s. 340.↩

31. Ibid.↩

32. Esslemont, Bahá’u’lláh ja uusi aika, s. 75.↩

33. Blomfield, The Chosen Highway, s. 214.↩

34. Ferraby, All Things Made New, s. 237.↩

35. Bahá’í World, osa IV, s. 339.↩

36. Child’s Way, July-August 1973, s. 9–10.↩

37. Mathews, Not Every Sea Hath Pearls, s. 39–40.↩

38. Bahá’í World, osa IV, s. 340.↩

39. Star of the West, osa IV, s. 120.↩

40. Ives, Portals to Freedom, s. 39–40.↩

41. Taherzadeh, The Revelation of Bahá’u’lláh, osa 2, s. 45.↩

42. Star of the West, osa XIII, s. 141.↩

43. Lucas, A Brief Account of My Visit to Acca, s. 28–9.↩

44. Blomfield, The Chosen Highway, s. 156.↩

45. Grundy, Ten Days in the Light of Acca, s. 73. Mestarin pilau-resepti: Pilko lammasta hyvin pieniksi paloiksi, poista kaikki rasva, luut ja rusto. Laita paistinpannuun voita ja kun se kuplii, lisää liha. Sekoita jatkuvasti, kunnes liha on kypsää. Mausta suolalla. Silmäile rusinat läpi ja pese ne. Paista syyrialaisten pinjansiementen kanssa, molempia yhtäsuuri määrä, toisessa paistinpannussa samalla tavalla voissa kuin lammas jatkuvasti sekoittaen. Kun ne ovat valmiit tarjoiltaviksi, sekoita suurin osa siemenistä ja rusinoista lihan kanssa, käytä suhteessa enemmän lihaa. Aseta sekoitus keskelle tarjoiluastiaa ja asettele keitettyä riisiä sen ympärille. Käytä loput siemenet ja rusinat koristeluun maun mukaan.↩

46. Maxwell, An Early Pilgrimage, s. 23–5.↩

47. Bahá’í World, osa IV, s. 339.↩

48. Phelps, Abbas Effendi, His Life and Teachings, s. 103.↩

49. Faizi, Milly - A Tribute to Amelia E. Collins, s. 7.↩

50. Chase, In Galilee, s. 33–4.↩

51. Gail, The Sheltering Branch, s. 75.↩

52. ibid. s. 101.↩

53. Balyuzi, ‘Abdu’l-Bahá, s. 32–3.↩

54. Phelps, Abbas Effendi, His Life and Teachings, s. 78.↩

55. Bahá’í World, osa XII, s. 704.↩

56. Blomfield and Shoghi Effendi, The Passing of ‘Abdu’l-Baha, s. 30–1.↩

57. Cobb, Memories of Abdu’l-Baha, s. 5–6.↩

58. Star of the West, osa XIII, s. 143.↩

59. Shoghi Effendi, God Passes By, s. 275–6.↩

60. Baha’i News, September 1977, s. 6. from The Wondrous Annals, Mirzá Mahmúd-i-Zarqání.↩

61. Bahá’í World, osa IX, s. 806.↩

62. Balyuzi, ‘Abdu’l-Bahá, s. 37.↩

63. Mukaillen: Pemberton, A Modern Pilgrimage to Palestine, s. 99–100.↩

64. ‘Abdu’l-Bahá, Tablets of Abdul-Baha, osa II, s. 303.↩

65. ‘Abdu’l-Bahá, Promulgation of Universal Peace, osa I, s. 67.↩

66. Star of the West, osa IV, s. 207.↩

67. ‘Abdu’l-Bahá, Puheita Pariisissa, s. 16. Myös Divine Art of Living, p.115.↩

68. Shoghi Effendi, God Passes By, s. 283.↩

69. Ives, Portals to Freedom, s. 84.↩

70. Star of the West, osa XIV, s. 365–7.↩

71. McDaniel, The Spell of the Temple, s. 16–17.↩

72. Blomfield, The Chosen Highway, s. 101.↩

73. Phelps, Abbas Effendi, His Life and Teachings, s. 107.↩

74. Star of the West, osa IV, s. 205.↩

75. ‘Abdu’l-Bahá, Promulgation of Universal Peace, osa I, s. 199–200.↩

76. Rabbani, The Priceless Pearl, s. 8.↩

77. Gail, The Sheltering Branch, s. 70–1.↩

78. Balyuzi, Abdu’l-Bahá, s. 33–4.↩

79. Thompson, ‘Abdu’l-Bahá – The Center of the Covenant, s. 19–20.↩

80. ‘Abdu’l-Bahá, Promulgation of Universal Peace, osa I, s. 89.↩

81. Blomfield, The Chosen Highway, s. 159.↩

82. Ibid. s. 162–3 (mukaillen).↩

83. Bahá’í World, osa XII, s. 689.↩

84. Star of the West, osa VIII, s. 6.↩

85. Blomfield, The Chosen Highway, s. 161–2.↩

86. Bahá’u’lláh, Kätketyt sanat (persiankielinen), nro 36.↩

87. Goodall and Cooper, Daily Lessons Received at Acca, s. 67–8.↩

88. ‘Abdu’l-Bahá, Puheita Pariisissa, s. 35.↩

89. Blomfield, The Chosen Highway, s. 152.↩

90. Bahá’í World, osa XIII, s. 1187.↩

91. Ibid. osa XI, s. 491.↩

92. Thompson, Abdul-Baha’s First Days in America, s. 19.↩

93. Bahiyyih Ford, Notes of (julkaisematon).↩

94. Ford, The Oriental Rose, s. 94–9.↩

95. Maxwell, An Early Pilgrimage, s. 25–6.↩

96. Ives, Portals to Freedom, s. 36–7.↩

97. Star of the West, osa VIII, s. 4.↩

98. Vajdi, Human Happiness, s. 54.↩

99. Blomfield, The Chosen Highway, s. 211–12 (mukaillen).↩

100. Star of the West, osa VIII, s. 4–5.↩

101. ‘Abdu’l-Bahá, Puheita Pariisissa, s. 114–15.↩

102. Shoghi Effendi, God Passes By, s. 282.↩

103. Balyuzi, Abdu’l-Bahá, s. 100.↩

104. Star of the West, osa XV, No. 3, s. 74. Myös osa XIII, s. 271–2.↩

105. Ibid.↩

106. Shoghi Effendi lahjoitti sittemmin Wilmetten bahá'í-temppeliin tämän upean maton, ”Bahá'u'lláhin hautapyhäkön kallisarvoisimman koristeen”↩

107. Bahá’í World, osa IV, s. 208–10.↩

108. Report of the Eighteenth Annual Lake Mohonk Conference on International Arbitration, s. 42–4 (note).↩

109. Baha’i News, April 1973, s. 6.↩

110. Blomfield, The Chosen Highway, s. 157.↩

111. Phelps, Abbas Effendi, His Life and Teachings, s. 108–9.↩

112. Star of the West, osa VIII, s. 5.↩

113. Ford, The Oriental Rose, s. 165.↩

114. Phelps, Abbas Effendi, His Life and Teachings, s. 7.↩

115. Ibid., (mukaillen), s. 103–4.↩

116. Star of the West, osa IX, s. 193–4.↩

117. Phelps, Abbas Effendi, His Life and Teachings, s. 5.↩

118. Blomfield, The Chosen Highway, s. 101.↩

119. Lucas, A Brief Account of My Visit to Acca, s. 29.↩

120. Star of the West, osa X, s. 218–19.↩

121. Ferraby, All Things Made New, s. 236.↩

122. ‘Abdu’l-Bahá, Promulgation of Universal Peace, osa I, s. 30–1.↩

123. Star of the West, osa VIII, s. 5–6.↩

124. Thompson, Abdul-Baha’s First Days in America, s. 11.↩

125. True, Notes Taken at Acca, s. 22–3 (mukaillen).↩

126. Ibid. s. 24.↩

127. Roy, Knock and It Shall Be Opened Unto You, s. 7.↩

128. Lucas, A Brief Account of My Visit to Acca, s. 28.↩

129. Roy, Knock and It Shall Be Opened Unto You, s. 1.↩

130. Ibid. pp. s. 5–6.↩

131. Ward, 239 Days: Abdu’l-Baha’s Journey in America, s. 134.↩

132. Ives, Portals to Freedom, s. 129.↩

133. ‘Abdu’l-Bahá, Selections from the Writings of, s. 24.↩

134. Ibid. s. 34.↩

135. Balyuzi, Abdu’l-Bahá, s. 92–3.↩

136. Blomfield, The Chosen Highway, s. 137–9.↩

137. Ibid. s. 142.↩

138. Baha’i News, September 1977, s. 5.↩

139. Grundy, Ten Days in the Light of Akka, s. 103.↩

140. Maxwell, An Early Pilgrimage, s. 14–16.↩

141. Perustuu Bahiyyih Randall Fordin (Winckler) Etelä-Afrikasta lähettämiin kirjoituskoneella kirjoitettuihin muistiinpanoihin.↩

142. Star of the West, osa Ill, No. 4, s. 29. Quoted in Baha’i News, September 1977, s. 6.↩

143. Star of the West, osa IX, s. 28.↩

144. Blomfield, The Chosen Highway, s. 159–60 (mukaillen).↩

145. Shoghi Effendi, God Passes By, s. 311.↩

146. Blomfield and Shoghi Effendi, The Passing of ‘Abdu’l-Bahá, s. 8.↩

147. Gail, The Sheltering Branch, s. 43.↩

148. Ives, Portals to Freedom, s. 116.↩

149. Lucas, A Brief Account of My Visit to Acca, s. 15.↩

150. True, Notes Taken at Acca, s. 29–30.↩

151. Roy, Knock and It Shall Be Opened Unto You, s. 1.↩

152. Perustuu Bahiyyih Randall Fordin (Winckler) Etelä-Afrikasta lähettämiin kirjoituskoneella kirjoitettuihin muistiinpanoihin.↩

153. ‘Abdu’l-Bahá, Puheita Pariisissa, s. 38.↩

154. Star of the West, osa XIII, No. 6, s. 144.↩

155. Esslemont, Baha’u’lláh ja uusi aika, s. 83.↩

156. Faizi, The Bahá’í Faith - An Introduction, s. 55–6.↩

157. Blomfield, The Chosen Highway, s. 171.↩

158. Ford, The Oriental Rose, s. 6.↩

159. Blomfield, The Chosen Highway, s. 161–2.↩

160. Bahá’í World, osa XII, s. 920.↩

161. ‘Abdu’l-Bahá, ‘Abdu’l-Bahá in Canada, s. 57.↩

162. Myöhemmin, vuonna 1951, Suojelija nimitti hänet Jumalan Asian Kädeksi.↩

163. Child’s Way, July-August 1973, s. 7–9.↩

164. Lucas, A Brief Account of My Visit to Acca, s. 16.↩

165. Balyuzi, ‘Abdu’l-Bahá, s. 437.↩

166. Star of the West, osa II, No. 14, s. 11.↩

167. Ives, Portals to Freedom, s. 64-7 (mukaillen).↩

168. Maxwell, An Early Pilgrimage, s. 20.↩

169. Shoghi Effendi, God Passes By, s. 259.↩

170. Ives, Portals to Freedom, s. 52.↩

171. Ibid. s. 53.↩

172. Ibid. pp. s. 242–3.↩

173. Ives, Portals to Freedom, s. 84–5.↩

174. Ruhe, Door of Hope, Ch. 4.↩

175. Blomfield, The Chosen Highway, s. 169.↩

176. Ward, 239 Days: ‘Abdu’l-Bahá’s Journey in America, s. 64.↩

177. Bahá’u’lláh, Kätketyt Sanat (Arabiankielinen), No. 2.↩

178. ‘Abdu’l-Bahá, Puheita Pariisissa, s. 159.↩

179. Nakhjavani, Amatu’l-Bahá Visits India, s. 129.↩

180. ‘Abdu’l-Bahá, The Secret of Divine Civilization, s. 40.↩

181. Star of the West, osa XVI, s. 528.↩

182. Austin, The Story of Louis G. Gregory, s. 12.↩

183. Ward, 239 Days: ‘Abdu’l-Bahá’s Journey in America, s. 74.↩

184. Austin, The Story of Louis G. Gregory, s. 11-12. Myös Bahá’í World, osa XII, s. 668. (versiot eriävät jonkin verran.)↩

185. Austin, The Story of Louis G. Gregory, s. 7–8.↩

186. Balyuzi, ‘Abdu’l-Bahá, s. 317–18.↩

187. ‘Abdu’l-Bahá, Selections from the Writings of, s. 96–7.↩

188. Star of the West, osa V, s. 216.↩

189. Ibid. osa XIII, No. 6, s. 143.↩

190. Ward, 239 Days: ‘Abdu’l-Bahá’s Journey in America, s. 175–6.↩

191. Shoghi Effendi, The World Order of Bahá’u’lláh, s. 37.↩

192. National Programming Committee, Story Supplement for God Passes By, s. 57.↩

193. ‘Abdu’l-Bahá, The Promulgation of Universal Peace, osa II, s. 349.↩

194. ‘Abdu’l-Bahá, Selections from the Writings of, s. 200.↩

195. Ibid. s. 129.↩

196. Ibid. pp. s. 153–4.↩

197. Ibid. s. 267.↩

198. Ibid. s. 311.↩

199. Holley, Religion for Mankind, s. 236.↩

200. Star of the West, osa IX, s. 201.↩

201. Bahá’í News, September 1970, s. 7.↩

202. Star of the West, osa XII, No. 11, s. 177.↩

203. ‘Abdu’l-Bahá, The Promulgation of Universal Peace, osa I, s. 213.↩

204. ‘Abdu’l-Bahá, Viimeinen tahto ja testamentti, kts. Bahá’í World Faith, s. 449.↩

205. Star of the West, osa XI, s. 43.↩

206. Grundy, Ten Days in the Light of Akka, s. 40.↩

207. The Divine Art of Living, s. 9.↩

208. ‘Abdu’l-Bahá, Tablets of Abdul-Baha Abbas, osa II, s. 274.↩

209. ‘Abdu’l-Baha, The Promulgation of Universal Peace, osa I, s. 127.↩

210. Grundy, Ten Days in the Light of'Akka, s. 13.↩

211. Bahá’í World, osa XIII, s. 847.↩

212. Ward, 239 Days: ‘Abdu’l-Bahá’s Journey in America, s. 168.↩

213. Shoghi Effendi, God Passes By, s. 259.↩

214. Mattoon, ‘We Went to Haifa’ (Mimeografilla tehty kopio), s. 9.↩

215. ‘Abdu’l-Baha, Puheita Pariisissa, s. 15.↩

216. Ibid. s. 113.↩

217. The Divine Art of Living, s. 70. Myös Bahá’í World, osa IV, s. 384.↩

218. Bahá’u’lláh, Poimintoja Bahá’u’lláhin kirjoituksista, s. 303.↩

219. ‘Abdu’l-Bahá, Puheita Pariisissa, s. 110.↩

220. Cobb, Memories of Abdul-Baha, s. 6.↩

221. Brown, Memories of ‘Abdu’l-Baha, s. 38.↩

222. Messages from Abdul-Baha - To the Honolulu Bahais, s. 3–4.↩

223. ‘Abdu’l-Bahá, Puheita Pariisissa, s. 109–10.↩

224. ‘Abdu’l-Bahá, Selections from the Writings of, s. 211.↩

225. Ibid. s. 203–4.↩

226. Ibid. s. 92.↩

227. Ibid. s. 175.↩

228. Compilations on Baha’i Education, s. 27.↩

229. Ibid. s. 26.↩

230. The Divine Art of Living, s. 18.↩

231. Brown, Memories of 'Abdu’l-Bahá, s. 47.↩

232. Ward, 239 Days: ‘Abdu’l-Bahá’s Journey in America, s. 94.↩

233. ‘Abdu’l-Bahá, The Promulgation of Universal Peace, osa I, s. 213.↩

234. Baha’i News, September 1977, s. 7.↩

235. Fathea’zam, The New Garden, s. 81.↩

236. Bahá’í Prayers, s. 75–6 (UK edn).↩

237. Shoghi Effendi, God Passes By, s. 258.↩

238. Goodall and Cooper, Daily Lessons Received at Acca, January 1908, s. 8–9.↩

239. Star of the West, osa VIII, s. 38.↩

240. Ford, The Oriental Rose, s. 211–12.↩

241. Bahá’í World, osa IV, s. 338.↩

242. Bahá’í World Faith, s. 367.↩

243. Ibid. s. 366.↩

244. Adapted from notes from Mr Randall’s daughter, Bahiyyih Ford (Winckler).↩

245. Blomfield, The Chosen Highway, s. 183–4.↩

246. Cobb, Memories of Abdu’l-Baha, s. 16–17.↩

247. ‘Abdu’l-Bahá, Abdul-Baha in London, s. 115–16.↩

248. ‘Abdu’l-Bahá, The Promulgation of Universal Peace, osa I, s. 184–5 (molemmat lainaukset).↩

249. Bahá’í World, osa XIII, s. 1187.↩

250. Thompson, Abdu’l-Baha’s First Days in America, s. 39–40.↩

251. Grundy, Ten Days in the Light of 'Akká, s. 38.↩

252. ibid. s. 38–9.↩

253. Haney, A Heavenly Feast, s. 18.↩

254. Ibid. s. 11.↩

255. ‘Abdu’l-Bahá, Tablets of Abdul-Baha Abbas, osa Ill, s. 674.↩

256. Star of the West, osa IV, No. 12, s. 208.↩

257. Shoghi Effendi, The Bahá’í Life, s. 3.↩

258. National Programming Committee, Story Supplement, s. 72.↩

259. Townshend, The Mission of Bahá’u’lláh, s. 48.↩

260. Grundy, Ten Days in the Light of ‘Akká, s. 85–6.↩

261. The Divine Art of Living, s. 26. Myös Star of the West, osa VIII, s. 44.↩

262. The Divine Art of Living, s. 31.↩

263. ‘Abdu’l-Bahá, Tablets of Abdul-Baha, osa Ill, s. 683–4.↩

264. Baker, The Path to God, s. 13–17.↩

265. ‘Abdu’l-Bahá, Abdul-Baha in London, s. 97.↩

266. Lucas, A Brief Account of My Visit to Acca, s. 31.↩

267. Star of the West, osa XI, s. 210.↩

268. Esslemont, Bahá’u’lláh ja uusi aika, s. 90–1.↩

269. World Order, Fall 1971, s. 83.↩

270. Shoghi Effendi, God Passes By, s. 266–8.↩

271. Ibid. s. 267.↩

272. Ibid. s. 269.↩

273. ‘Abdu’l-Bahá, Selections from the Writings of, s. 242.↩

274. ‘Abdu’l-Bahá, Abdul-Baha in London, s. 124.↩

275. Shoghi Effendi, God Passes By, s. 269–70.↩

276. ‘Abdu’l-Bahá, Abdul-Baha in London, s. 123.↩

277. Shoghi Effendi, God Passes By, s. 271.↩

278. Ibid.↩

279. Blomfield, The Chosen Highway, s. 184.↩

280. Townshend, The Mission of Bahá’u’lláh, s. 49.↩

281. Star of the West, osa VI, s. 90–1.↩

282. Itse asiassa bahá'í-kirjoitusten mukaan shaahi Bahrám, jonka Zarathustra lupasi tulevaksi, oli Bahá'u'lláh (kts. Shoghi Effendi, God Passes By, s.94), ei ‘Abdu’l-Bahá. ‘Abdu’l-Bahá teki aina hyvin selväksi, ettei ollut Jumalan ilmaisija.↩

283. Blomfield, The Chosen Highway, s. 173–4.↩

284. National Programming Committee, Story Supplement, s. 58–9.↩

285. Blomfield, The Chosen Highway, s. 177.↩

286. Blomfield and Shoghi Effendi, The Passing of ‘Abdu’l-Bahá, s. 9. Myös Balyuzi, ‘Abdu’l-Bahá, s. 462↩

287. Star of the West, osa IX, s. 122.↩

288. Ibid. s. 102.↩

289. Baha’i News, August 1962, s. 3.↩

290. Ford, The Oriental Rose, s. 212–13.↩

291. ‘Abdu’l-Bahá, Selections from the Writings of, s. 129.↩

292. Balyuzi, ‘Abdu’l-Bahá, s. 9.↩

293. ‘Abdu’l-Baha, Tablets of Abdul-Baha, osa II, s. 258.↩

294. Ibid. s. 263.↩

295. ‘Abdu’l-Baha, Viimeinen tahto ja testamentti, osa 2, kpl. 1.↩

296. Ibid. osa 2, kpl. 5.↩

297. Balyuzi, ‘Abdu’l-Bahá, s. 415.↩

298. Nakhjavani, Amatu’l-Bahá Visits India, s. 159.↩

299. Star of the West, osa IX, No. 18, s. 208.↩

300. Ward, 239 Days: ‘Abdu’l-Bahá’s Journey in America, s. 101.↩

301. ‘Abdu’l-Bahá, Promulgation of Universal Peace, osa I, s. 213.↩

302. Holley, Religion for Mankind, s. 234–5.↩

303. Brown, Memories of ‘Abdu’l-Bahá, s. 78–9.↩

304. ‘Abdu’l-Bahá, ‘Abdu’l-Bahá in London, s. 120–1.↩

305. Thompson, ‘Abdu’l-Bahá, the Center of the Covenant, s. 10.↩

306. Balyuzi, ‘Abdu’l-Bahá, s. 31.↩

307. Ives, Portals to Freedom, s. 119–20.↩

308. Esslemont, Bahá’u’lláh ja uusi aika, s. 77.↩

309. Star of the West, osa XII, No. 13, s. 214.↩

310. Bahá’í World, osa XII, s. 919.↩

311. Ibid. s. 899.↩

312. Balyuzi, ‘Abdu’l-Bahá, s. 155.↩

313. Ibid. s. 155.↩

314. Blomfield, The Chosen Highway, s. 169.↩

315. Star of the West, osa V, s. 86.↩

316. Bahá’í World, osa IV, s. 383.↩

317. Balyuzi, ‘Abdu’l-Bahá, s. 350.↩

318. Thompson, ‘Abdu’l-Bahá's First Days in America, s. 7.↩

319. Star of the West, osa IV, s. 35.↩

320. Ibid. osa IX, s. 211.↩

321. Ward, 239 Days: ‘Abdu’l-Bahás Journeys in America, s. 173.↩

322. The Garden of the Heart, s. 14.↩

323. National Programming Committee, Story Supplement, s. 36.↩

324. Thompson, ‘Abdu’l-Bahá, the Center of the Covenant, s. 21–2.↩

325. Star of the West, osa II, No. 14, s. 9.↩

326. Shoghi Effendi, God Passes By, s. 291.↩

327. Star of the West, osa XVII, s. 354.↩

328. Bahá’í World, osa II, s. 272.↩

329. Bahá’í World, osa IV, s. 515.↩

330. Ibid.↩

331. Baha’i News, February 1974, s. 19.↩

332. Bahá’í World, osa XIII, s. 808.↩

333. Balyuzi, Edward Granville Browne, s. 119–120.↩

334. Balyuzi, ‘Abdu’l-Bahá, s. 515.↩

335. Shoghi Effendi, God Passes By, s. 290.↩

336. Kirjoittajan sama kirje.↩

337. Gail, The Sheltering Branch, s. 25–6.↩

338. Bahá’í World, osa VI, s. 626–7.↩

339. Holley, Religion for Mankind, s. 232–3.↩

340. Bahá’í World, osa XIII, s. 842.↩

341. ibid. osa IX, s. 626.↩

342. Ives, Portals to Freedom, s. 55.↩

343. Ibid. s. 128.↩

344. Bahá’í World, osa IX, s. 618–19.↩

345. Ibid. s. 612.↩

346. Ibid. osa II, s. 129.↩

347. Ibid. osa XII, s. 671.↩

348. Ibid. osa IX, s. 635–6.↩

349. Shoghi Effendi, God Passes By, s. 313–14.↩

350. Ibid. s. 312.↩

351. Bahá’í World, osa XII, s. 804.↩

352. Ibid. s. 806.↩

353. Maxwell, An Early Pilgrimage, s. 39.↩

354. Ibid. s. 40.↩

355. Ibid. s. 41-2.↩